Oodi Aunelle (ja vähän Taimillekin)

 

Maailmassa on yksi asia, josta suurkaupungin kasvatti (= parempi puolisko) on toiseksi pimeimmän Pohjanmaan peräkylän kasvatille (= minä) kateellinen: kouluruoka. Meidän pienenpienessä kyläkoulussa nimittäin oli Aune. Aune kokkasi koulun ruuat yksin, ja ruuan raaka-aineet oletettavasti olivat lähiäkin lähempää lähiruokaa. Ainakin perunat tulivat naapurista, ja aamuisin Aune kärräsi maitotonkat kauniin Rexi-koiransa seuraamana hiekkatien viereen odottamaan lähitiloilta (= max 2 km:n säteeltä) tulevaa maitoautoa.

Sanomattakin selvää, että ruoka oli hyvää ja laadukasta, eikä kylän kakaroilla ollut aavistustakaan, että samaan aikaan 10 kilometrin päässä yläasteella mussutettiin kumiperunoita. Perunamuusi oli kermaista ja voista, maksapihvit meheviä, ja se tilliliha – voi jestas, että mikään ikinä voi olla niin hyvää: pehmeää, mehukasta vasikan lihaa, järjettömän hyvää kastiketta, jossa runsaasti tilliä. Voi, nam! Toinen Aunen bravuuri oli joulun aikaan tarjottu riisipuuro ja luumukiisseli. Puuro ei ollut mitään ovo-laktoa, vaan voilla ja lähimaidolla tehty, ja luumukiisseli täyteläistä ja juuri sopivan makeaa suolaisen puuron kanssa. Siskon kanssa kinuttiin isää (= koulun johtaja) tuomaan koululta ylijäämäpuurot ja -kiisselit vielä pitkään sen jälkeen, kun oltiin jo muutettu pois kotoa.

Aunessa oli sekin hyvä puoli, että oppilaat näkivät, miten ruoka valmistuu ja että ruuanlaitto on todellakin yhden ihmisen harteilla. Jos joku kakara kehtasi huomauttaa, että kylläpä ruoka haisee, puuttui koulun johtaja siihen heti: Aunen ruoka tuoksuu, sinä haiset. Ei ehkä nykypedagogiikan mukaista, mutta toimivaa.

Keittämisen ohella Aune siivosi koko koulun ja toimi myös allekirjoittaneen päivähoitajana isän työpäivän ajan. Sain autella keittiössä, ja Aune varmaan sääli Knorrin kanamakaronijauhepussikeitolla kasvatettua lasta, kun sain syödä voita (uuhhh…), lanttupaloja ja lihalientä tiskin alta. Päivän jännitysmomentti oli, milloin Aune lähtee vihanneskellariin hakemaan tarvikkeita, jolloin Barbie ja Ken viimeinkin pääsivät keittiössä pussaamaan.

Aunehan toki oli kamalan vanha. Uskaltauduin kysymään ikää, ja Aune vastasi olevansa 42. Järkyttävä mummo, siis!

Näin kymmenen vuotta vanhempana mummona tajusin äskettäin, että peilistä näkyy nykyään äidin sisko, Taimi. Pulleat posket, kaksoisleuka ja sikkaralla olevat silmät. Voi apua! Mutta sitten muistin, miten mukava Taimi oli: aina hymyileväinen ja ystävällinen, tukka kauniisti laitettu ja huusholli tyylikäs ja siisti. Ja herraisä sentään, Kauhavan vallesmannin vaimo! Että ei ollenkaan huono, jos noin hyvä täti peilistä näkyy. Sitä vitivalkoista tukkaa odotellessa.

Satokauden loppusuoralla

Kasvihuoneessa on jo täysi syksy. Tomaattien, kurkkujen ja paprikoiden lehdet alkoivat kellastua elokuussa, kun kylmät yöt ja kosteat päivät jyräsivät päälle. Siitä huolimatta tomaatit jaksoivat tuottaa hyvän sadon, joka hiipunee tämän viikon aikana.

Kävin viikko sitten saksien kanssa kasvien kimppuun selvittääkseni, onko kellastuneen pöheikön seassa taimia, jotka eivät enää mitään tuota. Parit kurkut ja tomaatit heitin pois, kun niissä ei ollut enää raakileita, ja saksin muista kasveista latvoja ja tyhjiä oksia pois. Chileihin ja paprikoihin oli iskenyt jokin minikirva, jota ei paljaalla silmällä (tai ainakaan aikuisnäöllä) erota, mutta tahmea, osittain mustunut kirvan pissa kertoi, että tuholaiset ovat asialla. Capsicumeistakin riivin lehtiä, jotta raakileet saisivat valoa ja ehtisivät kypsyä. Paprikat ovatkin jo hyvässä vauhdissa ja niitä on syöty ja pakastettu urakalla. Viime viikonloppuna ihan sattumalta löydettiin hyvä yhdistelmä, kun heitettiin grilliin metsäsienillä (suppis & mustatorvari) ja fetalla täytetyt paprikat.

Chilit aiheuttavat harmaita hiuksia jo toista vuotta peräkkäin. Viime vuonna ei yksikään lajike ehtinyt kypsyä. Tänä vuonna loppusuoralle on päässyt vain Aji Norteno, kun muut eivät saaneet aikaan edes raakileiden alkuja. Norteno on tehnyt hienot hedelmät, mutta ei niissä väriä ole vielä yhtään. Ensi vuodelle täytyy hankkia takuuvarmoja lajikkeita, jotka ehtivät näillä leveysasteilla kypsyä. Vanha kunnon Joe’s long menee ostoslistalle, jos sitä vielä jostain löytyy – sillä on muuten toinenkin nimi (tai kolmas, kun se on myös Pinocchio’s nose): Whippet’s tail! Vähänkö ihana!

Vaikka syksy lähenee ja korona yltyy, on kuitenkin mieliala ruvennut kohentumaan. No, eipä se koiran kuoleman jälkeen alemmas voikaan mennä. Kutimet on otettu esille, sienimetsässä rymytty (vielä täytyy mustavahakaspaikat käydä kolmanteen kertaan tsekkaamassa. Viime kerralla muutama oli toukkien iloksi jo noussut) ja Jigsaw’s directiltä tilattu iso kasa palapelejä pimeiden iltojen viihdykkeeksi (aikuisnäöllä tosin palapelien tekeminen on nykyään ihan tuskaa). Ja vaikka kasvukausi ei olekaan vielä ohi, on se vanha, kutkuttava fiilis ensi kauden siementilauksista hiipinyt taas mieleen. Mitäköhän ihanaa sitä ensi vuonna söisi?