Tänään lähtee lehdet

Vielä eilen katselin ihailevasti mantsurianjalopähkinääni, joka oli alkanut pukeutua ruskapukuunsa. Valtavan suuret lehdet olivat hieno sekoitus limenvihreää ja kirkkaankeltaista. Vaan tänä aamuna herättiin -2,8 C:hen, mikä tarkoittaa sitä, että puut ja pensaat pudottavat lehtensä. Fiksuna kävin aamulenkin jälkeen hakemassa kasvimaalta salaattia, mutta keittiössä oli todettava, ettei niitä pakastuneita lötköjä voinut enää leivän päälle laittaa.

Alkaa siis puutarhakauden loppurysäys: tähän saakka kukkineet ahkeraliisat ja daaliat pitää donkata kompostiin ja ruveta pesemään loppuja ruukkuja. Kasvihuoneeseenkin täytyy kurkistaa, sillä jätin sinne muutaman chilin ja paprikan vielä sinnittelemään. Tuskin ovat viime yöstä selvinneet. Kiinanlaikkuköynnöksen ajattelin leikata alas, jahka se on lehtensä pudottanut. On meinaan kasvanut aivan järjettömäksi puskaksi, joka on peittänyt pergolan niin, ettei alta tahdo mahtua ja lonkeroi takapihan vesipisteen yli varaston ovelle. En tiedä toipuuko se leikkaamisesta, mutta ei sen kanssa voi tässä muodossa elääkään.

Sitten on edessä noiden kuvassa olevien sipulien istutus. Kyllä ihmisellä on kanan muisti, sillä ei ole aavistustakaan mihin ajattelin kaikki nuo sipulit laittaa, kun niitä heinäkuussa tilasin. Joku varmastikin upea suunnitelma on ollut, mutta nyt olen aivan pulassa tuon määrän kanssa. On pystykiurunkannusta, lumikelloa, iiristä, krookusta... ja joku aivan käsittämättömän pahalle haiseva sipuli. Takapihalle veikkaan nuo miettineeni, joten sinne ne pitää johonkin kaivaa.

Toisen kompostorin sain tyhjennettyä kasvimaiden pohjalle ja vielä on toinen tyhjennettävänä. Ihmetyttää Biolanin uuden kompostorin kansimekanismi - se meinaan jäätyy talvella, joten kompostori on jonkin aikaa käyttökelvoton. Vanhassa kompostorissa kansi lukittuu kuminyörillä, joten se toimii säässä kuin säässä. Tyhjennysurakan jälkeen laitan vielä talvivalkosipulit ja syyskylvöt multiin. Sitten elämä siirtyykin sisätiloihin, voi plääh.

Kurkia, tomaatteja ja nuljaskoja

Perjantaina häipyivät kurjet näiltä leveyksiltä ja tomaatit kasvihuoneesta. Iltapäivän auringossa savustettiin edellisenä päivänä Nässyssä polskineita ahvenia (kiitos taas Linnainmaan Cittarille), ja kuten olin odottanutkin, alkoi kaukaa kuulua kurkien kirahtelua. Tällä kertaa muuttoreitti kulki sen verran metsän takana, etten ehtinyt nähdä kuin kolme auraa, mutta sinne ne taas puoleksi vuodeksi hävisivät.

Tomaatit tulivat kasvihuoneessa tiensä päähän, joten jumppasin ne ulos kasvihuoneesta. Ja todellakin jumppasin, sillä kuurohko mummokoira oli vallannut kasvihuoneen portaan, joten jouduin ämpäri sylissä hyppimään mummon yli. Ämpärit (tai roskiksiahan nuo ovat) jätin vielä pihaan sateen huuhdeltaviksi ja huomenna pesen ne varastoon, jos sää sallii.

Chilit ja paprikat jätin hellämielisesti vielä kasvihuoneeseen, sillä parempi puolisko aina murheentuu kasvihuoneen tyhjentämisestä. Keli kuitenkin tällä viikolla kylmenee, joten eiköhän loppuviikosta nuokin kasvit päädy kompostiin.

Koska oma piha alkaa tyhjentyä sadosta, käännyttiin metsän puoleen, mutta kovin onneton on sienisato tänä vuonna. Lähimetsissä ei enää hakkuiden jälkeen kasva kuin vadelmaa, ja tyrmistyneinä huomattiin, että siihen ainokaiseen koskemattomaan osaan oli ilmestynyt nauhoja, mikä tietää hakkuiden aloittamista. Voi "#!¤%&!!! 

Raikun sikurirouskumetsä (hakattu sekin) käytiin katsastamassa ja sentään muutama sikurirousku saatiin, joskin törmättiin myös kyyhyn ja hirvikärpäsiin. Mutta menetettiin sentään limanuljaskaneitsyys! En ole pitänyt limanuljaskaa kummoisena ruokasienenä, kun sen makua kuvataan happamaksi ja kuka nyt hapanta sientä haluaisi syödä. Jostain kuitenkin luin, että se on oikeasti makoisa sieni, joten nyt kun vastaan tuli 2 kpl, napattiin ne mukaan, nyljettiin limakerros lakista pois ja heitettiin sienet voin kanssa pannulle. Kerrassaan outo makuelämys! Ensin maistui ihan perus sieni, mutta jälkimaku oli hassun sitruunainen, ja tekstuurikin erikoisen rouskuva. Eiköhän limanuljaskat tule päätymään sienikoriin, mikäli niitä vielä vastaan tulee.

Sateeseen ne nyykähti

Vielä pari päivää sitten asterit ja verenpisarat kukkivat kauniisti, mutta viime päivien sateet vaihtoivat kukkien värityksen ruosteenruskeaan. Niinpä, aina sateen tauotessa, on tullut heitettyä kukkia kompostiin ja pestyä ruukkuja talviteloille. Lämpöä kyllä riittäisi, mutta kosteus on nyt melkoinen - eikä sadepilvien takaa aurinkokaan pääse kasveja kuivattamaan, joten myönnettävä on, että kausi 2025 alkaa olla lopuillaan. Lopullisestihan se on lopussa sitten, kun kurjet lähtevät, mutta vielä ei näillä leveyksillä ole auroja näkynyt.

Sen verran on aikojen saatossa tullut opittua, ettei kaikkea kannata yhdellä rykäyksellä heittää kompostiin, sillä pottien pesusta tulee silloin loputon urakka. Paljon mukavampaa on hoidella muutama ruukku kerrallaan ja jatkaa sitten seuraavana päivänä. Tosin sekin on tullut opittua, että liian myöhäiseksi ei kannata kauden lopettamista jättää, koska pottien pesu kylmässä säässä jääkylmällä vedellä ei kasvata ihmisen luonnetta. Vit Kipuilua kylläkin.

Mietin laittavani etupihalle portin pieleen jonkin kivan syysasetelman, mutta sää on vielä ihan liian lämmin syysasetelmien tekoon. Ei ole vielä syksyfiilis! Vastahan me viime viikonloppuna löydettiin kangasalalainen uimaranta, jossa ei ollut käytykään - ei edes tiedetty sen olemassaolosta. Pakkohan sinne oli pyöräillä uimaan, jotta saatiin taas yksi paikallinen uimaranta ruksittua listalta. Nyt kokematta on enää Kuhmalahden uimaranta. Lauantaille lupaavat lämmintä, joten arvotaan minkä järven sylissä lopetetaan uintikausi 2025: Riku ja Vesijärvi vai Raikku ja Längelmävesi.

Korpikangassiemenfröö ilmoitti lähettäneensä syyssipulit. Täytyy myöntää, etten edes muista mitä tilasin... Mutta palasin siemenfröön asiakkaaksi muutaman vuoden tauon jälkeen sillä niillä on a) jotenkin liikuttavia videoita Instassa (syy sekin) b) muutakin kuin sitä iänikuista Nelson gardenia ja c) luotettava toimitus. Ei ole vielä kertaakaan tullut heiltä ilmoitusta, etteivät pystykään toimittamaan tilaamaani tuotetta.

Syyssipuleista puheen ollen. Herraisä sentään, mikä tilanne talvivalkosipuleissa! Näköjään suomalaiset ovat innostuneet kasvattamaan valkosipulia, sillä monesta paikasta on valkkarit olleet tyystin loppu koko syyskuun tai sitten 1 kpl maksaa 8 €, mikä ylittää meikäläisen maksuhalukkuuden. Pitkin hampain säästin muutaman Siikajokisen ja Aleksandran tämän vuoden sadosta, mutta äsken piipahdin Hyötykasviyhdistyksellä ja siellä kaikkien "varasto loppu" -tekstien lomasta pilkisti muhkea ja kunnon eteläpohojalaanen Alavuden kanta. Laitoin saman tien tilaukseen, kun ei hintakaan päätä huimannut. Toivottavasti makukin on muhkeampi kuin pikkuruisessa, pohjoispohjalaisessa Siikajokisessa.

Uus fitti

Romahtanut asetelma. Ens vuodelle muistiin, että laita ruukkuihin tuet.

80-luvun teininä sitä on tullut kaikenlaisia vaatecomboja (= outfit, eli nykynuorisokielellä pelkkä fitti) kokeiltua, mutta tällä viikolla on ensi kertaa päällä ollut sekä shortsit että heijastinliivi. Takakesä (Sailan lanseeraama osuva termi) on lämmittänyt illat niin, että viimeisen koiralenkin on voinut tehdä shortseissa, mutta tummuva ilta on pakottanut laittamaan heijastinliivin ylle. Eilen käytiin lounasaikaan testaamassa lähijärven lämpötila ja päästiin vielä hyvin uimaan, sillä vesi ei ollut nipistelykylmää.

Puiden lehtien (ja hirvikärpästen) kopsahdellessa päähän metsälenkillä on kuitenkin myönnettävä, että kasvukausi lähenee loppuaan. Kasvimailla sinnittelee enää salaatti, purjo, lehtikaali ja punajuuri. Kasvihuoneesta häädin pois kurkut, jotka ihme kyllä antoivat satoa vielä syyskuussa, vaikka normaalisti kuukahtavat heinäkuun helteisiin. Muutamaa tomaattia olin kastellut ja lannoittanut tunnollisesti, mutta nyt huomasin, ettei niissä enää ollut edes raakileita, joten häätyivät hekin. Suurin osa tomaateista ja kaikki chilit ja paprikat sen sijaan jaksavat edelleen kypsyttää satoaan, vaikka kyllähän kasvihuoneessa jo homeitiöt pöllyävät.

Kukkaruukuissa kiinanasterit ja daaliat kukkivat vielä täyttä päätä, mutta tuoksuherneet ja zinniat heivasin kompostiin, kun olivat jo sen verran ruskeita.

Leivissä (as in Leipi) käytiin katsomassa kurkien kokoontumista pelloille. Kovasti on taivas hiljentynyt, kun suuri osa linnuista on jo autuaammilla vyöhykkeillä. Sinnikäs tiltaltti jaksaa kilkuttaa pihalla joka aamu, ja rastaat käyvät pöllyttämässä nurmikkoa iltaisin.

Kyllä hirvittää elämän kääntyminen sisätiloihin taas moneksi kuukaudeksi. Onneksi on ihmisellä ihania lankoja, jota nykertää talven pitkinä kuukausina. Työnantajakin tuossa aktivoitui vinkkaamaan, että uusia projekteja voisi kenties olla tulossa. Ja hei, enää kaksi kokonaista kuukautta esikasvatuksen alkuun! Mistä tulikin mieleen, että mitähän uutta on Fataliilla...

Citrouilles françaises

Pörssisähkön viimein salliessa aloin tehdä selvää kauden kurpitsasadosta. Otin kurpparit jo ajoissa sisätiloihin, kun yölämpötilat laskivat +3:een - nythän ne taas ovat mukavissa +12:n lukemissa. Mutta kun kurpitsasato oli kauden odotetuin, en halunnut riskeerata.

12 tainta sain aikaiseksi, mutta kurpitsoja tuli vain 6, tai oikeammin 4 ja kaksi puolikasta, kun kaksi kurpitsaa jäi onnettoman pieniksi. Sentään jotakin kumminkin, sillä viime vuoden sato oli surkeaakin surkeampi, ja ihminen tarvii pakastimeensa kilokaupalla kurpitsaa talven curryjä, lasagneja ja piirakoita varten (kurpitsa-pecanpähkinäpiirakka, kurpitsa-muskottipiirakka, kurpitsa-vuohenjuustopiirakka...).

Kaikista paras, ihanin ja rakkain Musquée de Provence ei tänä vuonna tuottanut satoa lainkaan, vaikka taistelun jälkeen sainkin 4 siementä itämään, joten se jää talven menusta pois. Yllättäjä oli Red d'Etampes, jonka eilen heitin uuniin paahtumaan. Sehän oli melkein yhtä hyvä kuin Musquée: mehevä ja makea. Koska se ei ole muskottikurpitsa, ei se ollut yhtä aromikas, mutta todella, todella hyvä kuitenkin. Melkein 3 kg sain pakastimeen.

Tänään uunissa paahtui True green hubbard. Mainostekstissä sanottiin, että sitä voi syödä raakanakin, mutta itse en siitä saanut raakana kovinkaan kummoista makuelämystä. Paahdettuna siihen syntyi muskottikurpitsalle tyypillinen verkkomelonin maku. Erittäin makoisa kurpitsa ja vieläpä satoisa, joten menee jatkoon.

Hubbard tullee Länsi-Intiasta, mutta nuo muut makoisuudet ovat ranskalaista alkuperää. Kiitos vaan ranskalaisille, kun olette kehittäneet hyviä kurpitsoja (mukaan lukien Potimarron). Eipä tarvitse muihin maihin kuikuilla, jos vielä tulee tarve etsiä uusia kurpitsalajikkeita.

(Tekstin otsikko on Googlen kääntämä, joten en vanno oikeellisuutta. Itse en moista kieltä halunut opetella, kun tuhlailevat niin kamalasti kirjaimia. Tuostakin otsikosta lausuvat käsittääkseni vain 11 kirjainta ja jättävät loput 10 ääntämättä, mokomat.)

Keeping up appearances

Nyt kun etupiha paljastui lauta-aidan takaa kaikelle kansalle, paljastui myös tuo 25-metrinen vihermassa, jota kukkapenkiksi kutsutaan. Alkuasukkaat olivat perustaneet paikalle pari pientä kukkapenkkiä, mutta ne näyttivät isossa pihassa niin aneemisilta, että päätettiin yhdistää ne yhdeksi isoksi kukkapenkiksi - ja samalla tuhota muutama kymmenen neliötä nurmikkoa, jotta nurmikon leikkaaminen olisi helpompaa.

Kukaan ei tosin varoittanut, miten valtavaa työtä kukkapenkin hoitaminen on. Jonkin aikaa jaksoin tapella vuohenputken ja juolavehnän kanssa, mutta sitten annoin olla. Kanukoita istutin penkin taakse ja toivoin, että ne vähitellen imaisevat koko penkin alleen.

Ensi keväänä on ryhtiliike edessä, sillä kanukoita on pakko leikata. Aita varjosti niitä niin, että kasvattivat pitkiä lonkeroita, joista ei näkösuojaksi ole. Ensi kasvukaudella aurinko pääsee paistamaan niihin suurimman osan päivästä, joten hyvässä lykyssä alkavat saksimisen jälkeen tuuheutua tien suuntaan. Mutta mitä ihmettä mä noille perennoille ja rikkaruohoille teen, voi apua! Ihan hirveä homma yrittää saada penkistä sievää, sillä kotkansiivet ja syysasteri ovat levinneet pitkin ja poikin, ja tuo kanadanpiisku pitää hävittää, kun se on nykyään lainsuojaton. Seassa kasvaa iiriksiä ja pioneja, joita en halua häiritä, ja kotkansiipien alla leviää karhunlaukka, josta saadaan keväisin kauden ensimmäinen sato. Muistaakseni jossain massan uumenissa on myös useampi kuunlilja, joista ei ole ollut havaintoa aikoihin.

Ehkä pitää vaan heittäytyä julmaksi ja yrittää repiä pois väärään paikkaan ajautuneet kasvit. Kotkansiivet saavat jäädä tuonne nurkkaan, mutta asterit aion hävittää, kun ne leviävät niin kamalasti, eivätkä pysy pystyssä syksyn sateissa. Etualalla olevan kiven voisi nostaa esiin repimällä sen edessä kasvavat, rumat akileijat pois. Kuunliljojen siirtämisessä tarvitaan lapiota, jahka ensin keksin mihin ne siirtäisin. Tosin kovin etualalle niitä ei kannata laittaa, kun ovat lehtokotiloiden suosikkeja. Täytynee talven aikana rustata jonkinlainen suunnitelma paperille, jotta kevään koittaessa ei tarvi kuin alkaa toteuttaa. Nyt jo hirvittää koko urakka.

Ja vielä piiskutkin

Tässä vieraslajien (lupiini, jättipalsami, kanadanpiisku, supikoira) luvatussa pihapiirissä asustaessa tulee mieleen, että mitähän vieraslajien määrittelyssä otetaan huomioon. Onko taustalla vain romanttinen ajatus sievästä Suomi-niitystä, jossa kissankellot ja -käpälät kukoistavat vai onko oikeasti mietitty realismia? Täälläpäin ne harvat luonnontilaiset niityt ovat täynnä vuohenputkea, jonka seassa on muutama ohdake ja loppukesästä syysmaitiaisia. Ei mitenkään hirveän nättiä. Kaupungit yrittävät luoda kukkaniittyjä, mutta lopputulos on edellä mainitun kaltainen. Ehkä joku unikko ja ruiskaunokki sinnittelee seassa.

Ja onko vieraslajimäärittelyssä otettu huomioon ilmastonmuutos? Mahtavatko kotimaiset (mitkä oikeastaan ovat niitä kotimaisia?) lajit pärjätä ilmastonmuutoksen myötä? Ainakin puiden suhteen tutkijat kehottavat istuttamaan niitäkin lajikkeita, jotka nippa nappa pärjäävät näillä leveyksillä, ihan vain siksi, että edes jokin laji täällä jaksaa kasvaa uudessakin ilmastossa. Se jo tiedetään, että kuusi tulee olemaan häviäjä, mutta silti edelleen avohakkuille istutetaan pelkästään kuusen taimia.

Lisäksi täytyy ottaa huomioon Suomen koko. Se mikä on kuriton vieraslaji Etelä-Suomessa, hädin tuskin pärjää Pohjanmaan korkeudella. Pitääkö se sieltäkin hävittää? Naapurin mummo leikkasi alas nätin viitapihlaja-angervoaidanteensa, vaikkei se ollut 40 vuodessa mihinkään levinnyt. Nyt on jäljellä vain avoin piha ja paljas mullos, mistä ei ole kenellekään iloa eikä hyötyä.

Ovatkohan määrittelijät ikinä käyneet ulkona katsomassa mitä puutarhoista oikeasti leviää luontoon? Suikeroalpi on meidän tiellä karannut lähes joka pihasta, eikä se edes houkuta pölyttäjiä. Vuorikaunokkia ja kesäleimuja kasvaa tonttien ulkopuolella. Meidän pihasta on naapuriin karannut sormustinkukka. Sekin ihmetyttää, miksi ei elämänlankaa ole laitettu hävitettävien lajien listalle, se kun kuristaa alleen puut ja pensaat.

Piiskujen lisääminen listalle tuntui kummalliselta. Meidän pihassa alkuasukkaat olivat istuttaneet kanadanpiiskua, joka on jo 25 vuotta kököttänyt samassa paikassa leviämättä mihinkään. Useimpina vuosina se ei ehdi edes kukkia, kun pakkaset jo sen nitistävät. Tosin kun oltiin paremman puoliskon kanssa pyöräilemässä Näsijärven rantatonttien tuntumassa, huomattiin että jokin piiskulajike oli yhdeltä pihalta päässyt livahtamaan luontoon. Kovin oli hentoinen lajike, mutta sitkeästi sitä kasvoi siellä täällä. Ihan aiheellinen lisäys näköjään, vaikkakin piiskut syyskesästä vetävät puoleensa pölyttäjiä. Kuulemma piiskun saa nitistettyä, kun sen leikkaa alas pari kertaa vuodessa. Jää nähtäväksi.

Oma lukunsa ovat ihmiset - joita kaikesta valistamisesta huolimatta edelleen on - jotka kippaavat puutarhajätteensä metsään. Tampereen Kaitavedentie on malliesimerkki aiheesta: kaatopaikka on parin kilometrin päässä, mutta siltikin tien varrella olevaan metsään heitetään surutta persiljat, mintut ja hortensiat. Joku sininen matala perenna iloisesti talvehtii metsän siimeksessä ja on levinnyt sinne jo melkoiseksi matoksi.

Meidän pihassa lupiini ei juurikaan ole riesa; toki sitä lähistöllä kasvaa huomattavat määrät. Mutta se penteleen jättipalsami! Keväällä huomasin, ettei sitä voi sirkkalehtikokoisena nyhtää maasta, kun se vain katkeaa ja juuret jäävät iloisesti niille sijoilleen. Jahka se oli hitusen saanut vartta, kitkin sitä sieltä täältä - ja kitkettävähän se on, sillä leikkaamalla se tekee sivuhankoihin kukkia. Eikä kitkeminenkään ole pelkästään sitä, että kasvin kiskoo irti maasta. Se pentele kun vain jatkaa kasvuaan kohti valoa ja jopa juurtuu uudestaan. Koettu on. Koko kasvi pitää musertaa käsissä möhjöksi. Sitten se kuolee. Ehkä.

Iloitsin, kun kesällä tontilla kukkivat mesiangervot komeina ja korkeina. Olin ihan varma, että kitkentäni tuotti tulosta. Vaan jahka heinäkuu koitti, yli puolet tontin luonnonvaraisesta osasta, eli n. 2000 m2, helotti punaisena. Kaikesta kitkemisestä huolimatta palsamia pukkasi joka paikasta, jopa kuusien alta. Voi ärgh! Naapurinkin tontin se on vallannut, ja mikäli oikein näin 50 metrin päähän, myös naapurin naapurin tontilla sitä kasvaa, samoin kuin vastapäisellä tyhjällä tontilla. Aivan älytön riesa - joskin tämäkin pölyttäjien suuri suosikki, eikä sitä siksi uskalla vetää kukinnan aikana trimmerillä alas. Ainoa tapa, millä siitä eroon pääsisi olisi se, että seuraavat 10 vuotta joka heinäkuussa olisi pakkasta. Siihen palsami nujertuu. Mutta sitä ennen ei auta kuin jatkaa kitkemistä, vaikka sota tuntuu jo hävityltä.

Toivottavasti vieraslajien määrittelijät rupeavat etukenossa tutkimaan tänne tuotavia lajikkeita, jottei myyntiin enää pääse sellaisia riiviöitä, joista vuosien tai jopa vuosikymmenten päästä halutaan eroon. Joka paikkaan levinneiden kasvien hävittäminen on ihan julmettu urakka.