torstai 12. marraskuuta 2020

Musquée de Provence – vau!

 

Kauneus on katsojan silmässä
Pari vuotta sitten ostin 50-vuotisapurahalla Musquée de Provence -kurpitsan siemeniä, kun kurpitsa näytti viehättävän rumaltarustiikilta, ja myskikurpitsathan ovat kurpitsojen aatelia. Kylmä kesä 2019 oli kuitenkin katastrofi kurpitsojen osalta, eikä satoa tullut kuin yhdestä ainoasta Potimarronista. Musquée jäi kokematta.

Tänä vuonna Musquéeta tuli kokonaista 4 kpl, mutta eivät meinanneet kypsyä sitten millään. Kiikutettiin loppukesällä Musquéet etupihan asfaltille, pihan lämpimimpään ja aurinkoisimpaan paikkaan, mutta siltikin ne pysyivät itsepintaisen vihreinä. Pakkasten uhatessa oli pakko ottaa kurpitsat sisälle, ikkunan lähelle valoon kypsymään.

Kolmisen kuukautta siinä olla möllöttivät, kunnes kaksi yksilöä päätti ruveta oranssistumaan. Toinen niistä otettiin käsittelyyn tällä viikolla, ja todellakin yllätyttiin! Hedelmäliha näytti ja tuoksui aivan verkkomelonille, joten sitä oli pakko maistaa raakana. Hyvää! Netistä luinkin, että Musquéeta syödään myös raakana. Toinen yllätys oli se, että kurpitsassa ei ollut lainkaan siemeniä, mutta emme osanneet sanoa oliko se bugi vai fiitseri. Kolmas yllätys tuli kurpitsaa pilkkoessa: kuori ei ollutkaan kivikovaa, vaan sen sai helposti veitsellä leikattua.

Yhdestä kurpitsasta tuli 2 pellillistä kurpitsalohkoja, jotka paahdettiin uunissa (kierto 180 C/25 min.). Uunista tuli huumaava tuoksu, ja kurpitsat tirisivät nestettä. Kun kurpitsat olivat hieman jäähtyneet, aloin pilkkoa niitä kulhoon. Paitsi että niitä ei todellakaan tarvinnut pilkkoa! Kuoren sai repimällä pois, eikä sen alla ollut kovaa kerrosta, kuten kurpitsoissa yleensä. Hedelmäliha oli säikeistä kuin spagettikurpitsalla ja se oli todella mehevää: kurpitsamehua valui kulhoon sormien välistä. Ja se maku, voi pojat! Aromikasta, makeaa, ihanaa.

Kun riivitty kurpitsa oli jäähtynyt kulhossa, oli kulho melkein puolillaan nestettä. Ei todellakaan mikään jauhoinen lajike kyseessä. Yhdestä kurpitsasta tuli 2,5 kg syötävää. Ensimmäisestä setistä chef teki luomu rib choppien kylkeen käsittämättömän hyvää pyrettä, jossa oli kurpitsan lisäksi sipulia, valkosipulia, muskottia, jeeraa, ruskistettua voita ja kermaa. Nam!

Potimarron toki pysyy kurpitsalajikkeiden ykkösenä, mutta sen käyttötarkoitus on eri kuin Musquéen: Potimarron säilyy kiinteänä, kun sen kypsentää, mutta Musquée menee pehmeiksi säikeiksi. Ihania lajikkeita kumpikin.

Jostain luin, että Musquéeta voi syödä, vaikka kuori ei olisikaan vaihtanut väriä. Täytyy viimeistään joulukuussa testata noilla kahdella vihreällä, kun ei ne ikuisuuksia kuitenkaan säily.

lauantai 31. lokakuuta 2020

Suositusmenu 2021

 

Nämä ei sitten millään kypsy!
(Miten onkin, että alvariinsa tulee kirjoitettua ensi vuosi muotoon 2121)

Kun kasvukausi 2020 on jo melkein pulkassa (edelleen kasvimaa pukkaa rucolaa ja lehtikaalta, ja syyskylvöt on vielä tekemättä), tuli inventaarion aika. Ostoslista oli toki päivittynyt kevään ja kesän aikana, mutta täytyi vielä varmistaa, että siemeniä on vanhoissa pusseissa tarpeellinen määrä. 

Siemenlaatikostoon oli myös päätynyt erinäisiä lippulappuja, joissa oli lajikkeiden nimiä, koska olin tarkkaillut blogeissa ja Instagramissa lajikesuosituksia. Nämä suositukset pitkälti päättivät siementen hankintapaikat, joten tilaukset menivät Fataliille ja Siemenkauppa.comiin. Kumpikin toimitti siemenet saman tien, joten ei tullut kylmäkäsittelyä kaupan päälle.

Fataliilta ostin chilin Cream fantasy, koska Kivistössä sitä tänä kautena kehuttiin. Sain kaupan päälle parit ilmaissiemenet, joista toinen oli juurikin Cream fantasy, joten nyt on tuplasiemenet. Toivottavasti on maineensa veroinen tuttavuus. Paprikakin oli lopussa, joten päädyin Sweet apple kambeen, ja kaupan päälle tuli Baby red, joka myös lienee paprika. Ja koska tilauksen summan täytyi ylittää 9 €, piipahdin Fataliin tomaattipuolella, koska heiltä aiemmin ostamani Taiwan goddess oli todella hyvä tomaatti. Tällä kertaa päädyin Vernissage pinkiin. Vaikka ei todellakaan pitänyt ostaa enää tomaatin siemeniä, kun entisiäkin on miljoona. Mutta aina pitää kokeilla jotain uutta, eikö?

Siemenkauppa.comiin menin kurkun perässä. Joku kehui Louisan makua erittäin hyväksi, joten halusin hankkia sitä kompensoimaan tämän kesän mautonta Maxia. Samalla ostoskoriin lennähti Sauvajyväsen kehuma lehtikaali Red Russian, joka näyttääkin hyvin lehtevältä lehtikaalilta, eikä natisevan paksulehtiseltä. Pussin takaosassa kehottivat tekemään siitä myös syyskylvöjä. Pitää ehdottomasti kokeilla.

Parempi puolisko halusi keltaista kesäkurpitsaa, ja ostoslistalla oli jostain syystä myös kurpitsa-kurpitsaa. Keltaisena oli saatavilla vain Soleil, mutta kupitsan osalta arvoin, kunnes päädyin Esoon, joka on nakenfrö pumpa, eli myös siemenet ovat syömiskelpoisia paahtamisen jälkeen. Myöhemmin kuulin kehuttavan omituisen näköistä kurpitsaa Candy roaster, joka on kuulemma nimensä mukainen, mutta harmiksi sitä saa vain jenkeistä, eikä sivistynyt eurooppalainen minäni taivu sieltä sitä hankkimaan.

Kukkiakin ostin. Jossain olin näköjään törmännyt asteriin, kun sellainen luki ostoslistalla. Pörröinen Prinette mix viehätti silmää, joten ensi vuodelle on pörröä tiedossa. Instagramissa Versoileva laittoi kuvia samettikukasta Strawberry blonde, jonka kukat ovat vanhan roosan eri sävyissä. Ja koska ei voi liian hempeäksi ryhtyä, heitin joukkoon samettikukan Carmen, jolla on syvänpunaiset kukat.

Eiköhän näillä vähän aikaa pärjätä. Koska tämäkin vuosi meni chilien kypsymisen kanssa hilkulle, mietin laittavani chilit jo kohtapuoliin esikasvuun. Viime vuonna hankittu kasvivalo auttaisi ne pimeimmän ajan yli. Ja kun tuota Cream fantasyä tuli tuplat, niin nyt on ainakin siemeniä, millä kokeilla.

lauantai 17. lokakuuta 2020

Lehtikaalta ja säilöttyä sitruunaa

 

Ihmiseksi, joka ei niin välitä lehtikaalista, kasvatan yllättävän paljon lehtikaalta. Siitä kähärälehtisestä tosin luovuin kahden kauden jälkeen; onhan se kuin norsun nahkaa järsisisi, mutta Cavolo neroa tulee kylvettyä joka vuosi, osittain myös esteettisistä syistä.

Tänä kautena koin kaksi lehtikaaliaiheista ahaa-elämystä: Emerald ice on hyvää ja Ottolenghin lehtikaaliruoka suorastaan taivaallista. Molemmista saan kiittää kokonimikaimani Instagram-tiliä, josta ne bongasin.

Ottolenghi paahtaa lehtikaalta, valkosipulia ja chorizoa pannulla ja lisää lopuksi sitruunanmehua, säilöttyä sitruunaa ja ranskankermaa. Chorizoa meillä ei tähän hätään ollut, joten korvattiin se Lidlin saksanpähkinäsalamilla. Huomattiin tosin, ettei kyseinen ruoka makkaraa edes kaipaa: lehtikaalin, ranskankerman ja sitruunan liitto on pelkältäänkin jo niin hyvää. Makkaran sijaan ruokaan kävisi hyvin saksanpähkinät, valkoinen kala tai jopa katkaravut. Säilöttyä sitruunaakaan ei välttämättä tarvitsisi, mutta onhan se hurjan hyvää.

Toinen meh-aines on myös saanut tänä syksynä paikan ruokapöydässä: suppilovahvero. Aikaisemmin olen sitä käyttänyt lähinnä risotossa, kun en niin välitä sen metsäisestä mausta, mutta nyt paremmalle puoliskolle iski suppis-frenzy, kun eteen tuli suppilovahverosalaatin ohje. Paistettujen ja jäähdytettyjen suppisten kylkeen lisätään puolikas sipuli pieneksi pilkottuna, valkosipulin kynsi, paljon tuoretta rosmariinia, timjamia ja salviaa, (optionaalisena varsiselleriä), pippuria, suolaa, tiraus sitruunaa ja ranskankermaa. Jälkimmäistä tosin suhteellisen vähän, sillä suppiksen maku tuppaa hukkumaan ranskankerman alle, yllättävää kyllä. Suorastaan raikas salaatti ja erinomainen myös leivän päällä.

Lopuksi täytyy tunnustaa, miten keski-iän ylitys horjuttaa naista. Mun on saatava kalanruotokaktus, kirjavalehtinen kumiviikuna ja peikonkämmen. On tämä käsittämätöntä.

torstai 17. syyskuuta 2020

Oodi Aunelle (ja vähän Taimillekin)

 

Maailmassa on yksi asia, josta suurkaupungin kasvatti (= parempi puolisko) on toiseksi pimeimmän Pohjanmaan peräkylän kasvatille (= minä) kateellinen: kouluruoka. Meidän pienenpienessä kyläkoulussa nimittäin oli Aune. Aune kokkasi koulun ruuat yksin, ja ruuan raaka-aineet oletettavasti olivat lähiäkin lähempää lähiruokaa. Ainakin perunat tulivat naapurista, ja aamuisin Aune kärräsi maitotonkat kauniin Rexi-koiransa seuraamana hiekkatien viereen odottamaan lähitiloilta (= max 2 km:n säteeltä) tulevaa maitoautoa.

Sanomattakin selvää, että ruoka oli hyvää ja laadukasta, eikä kylän kakaroilla ollut aavistustakaan, että samaan aikaan 10 kilometrin päässä yläasteella mussutettiin kumiperunoita. Perunamuusi oli kermaista ja voista, maksapihvit meheviä, ja se tilliliha – voi jestas, että mikään ikinä voi olla niin hyvää: pehmeää, mehukasta vasikan lihaa, järjettömän hyvää kastiketta, jossa runsaasti tilliä. Voi, nam! Toinen Aunen bravuuri oli joulun aikaan tarjottu riisipuuro ja luumukiisseli. Puuro ei ollut mitään ovo-laktoa, vaan voilla ja lähimaidolla tehty, ja luumukiisseli täyteläistä ja juuri sopivan makeaa suolaisen puuron kanssa. Siskon kanssa kinuttiin isää (= koulun johtaja) tuomaan koululta ylijäämäpuurot ja -kiisselit vielä pitkään sen jälkeen, kun oltiin jo muutettu pois kotoa.

Aunessa oli sekin hyvä puoli, että oppilaat näkivät, miten ruoka valmistuu ja että ruuanlaitto on todellakin yhden ihmisen harteilla. Jos joku kakara kehtasi huomauttaa, että kylläpä ruoka haisee, puuttui koulun johtaja siihen heti: Aunen ruoka tuoksuu, sinä haiset. Ei ehkä nykypedagogiikan mukaista, mutta toimivaa.

Keittämisen ohella Aune siivosi koko koulun ja toimi myös allekirjoittaneen päivähoitajana isän työpäivän ajan. Sain autella keittiössä, ja Aune varmaan sääli Knorrin kanamakaronijauhepussikeitolla kasvatettua lasta, kun sain syödä voita (uuhhh…), lanttupaloja ja lihalientä tiskin alta. Päivän jännitysmomentti oli, milloin Aune lähtee vihanneskellariin hakemaan tarvikkeita, jolloin Barbie ja Ken viimeinkin pääsivät keittiössä pussaamaan.

Aunehan toki oli kamalan vanha. Uskaltauduin kysymään ikää, ja Aune vastasi olevansa 42. Järkyttävä mummo, siis!

Näin kymmenen vuotta vanhempana mummona tajusin äskettäin, että peilistä näkyy nykyään äidin sisko, Taimi. Pulleat posket, kaksoisleuka ja sikkaralla olevat silmät. Voi apua! Mutta sitten muistin, miten mukava Taimi oli: aina hymyileväinen ja ystävällinen, tukka kauniisti laitettu ja huusholli tyylikäs ja siisti. Ja herraisä sentään, Kauhavan vallesmannin vaimo! Että ei ollenkaan huono, jos noin hyvä täti peilistä näkyy. Sitä vitivalkoista tukkaa odotellessa.


perjantai 11. syyskuuta 2020

Satokauden loppusuoralla

Kasvihuoneessa on jo täysi syksy. Tomaattien, kurkkujen ja paprikoiden lehdet alkoivat kellastua elokuussa, kun kylmät yöt ja kosteat päivät jyräsivät päälle. Siitä huolimatta tomaatit jaksoivat tuottaa hyvän sadon, joka hiipunee tämän viikon aikana.

Kävin viikko sitten saksien kanssa kasvien kimppuun selvittääkseni, onko kellastuneen pöheikön seassa taimia, jotka eivät enää mitään tuota. Parit kurkut ja tomaatit heitin pois, kun niissä ei ollut enää raakileita, ja saksin muista kasveista latvoja ja tyhjiä oksia pois. Chileihin ja paprikoihin oli iskenyt jokin minikirva, jota ei paljaalla silmällä (tai ainakaan aikuisnäöllä) erota, mutta tahmea, osittain mustunut kirvan pissa kertoi, että tuholaiset ovat asialla. Capsicumeistakin riivin lehtiä, jotta raakileet saisivat valoa ja ehtisivät kypsyä. Paprikat ovatkin jo hyvässä vauhdissa ja niitä on syöty ja pakastettu urakalla. Viime viikonloppuna ihan sattumalta löydettiin hyvä yhdistelmä, kun heitettiin grilliin metsäsienillä (suppis & mustatorvari) ja fetalla täytetyt paprikat.

Chilit aiheuttavat harmaita hiuksia jo toista vuotta peräkkäin. Viime vuonna ei yksikään lajike ehtinyt kypsyä. Tänä vuonna loppusuoralle on päässyt vain Aji Norteno, kun muut eivät saaneet aikaan edes raakileiden alkuja. Norteno on tehnyt hienot hedelmät, mutta ei niissä väriä ole vielä yhtään. Ensi vuodelle täytyy hankkia takuuvarmoja lajikkeita, jotka ehtivät näillä leveysasteilla kypsyä. Vanha kunnon Joe’s long menee ostoslistalle, jos sitä vielä jostain löytyy – sillä on muuten toinenkin nimi (tai kolmas, kun se on myös Pinocchio’s nose): Whippet’s tail! Vähänkö ihana!

Vaikka syksy lähenee ja korona yltyy, on kuitenkin mieliala ruvennut kohentumaan. No, eipä se koiran kuoleman jälkeen alemmas voikaan mennä. Kutimet on otettu esille, sienimetsässä rymytty (vielä täytyy mustavahakaspaikat käydä kolmanteen kertaan tsekkaamassa. Viime kerralla muutama oli toukkien iloksi jo noussut) ja Jigsaw’s directiltä tilattu iso kasa palapelejä pimeiden iltojen viihdykkeeksi (aikuisnäöllä tosin palapelien tekeminen on nykyään ihan tuskaa). Ja vaikka kasvukausi ei olekaan vielä ohi, on se vanha, kutkuttava fiilis ensi kauden siementilauksista hiipinyt taas mieleen. Mitäköhän ihanaa sitä ensi vuonna söisi?

tiistai 4. elokuuta 2020

Pottutasting 2020

Tänä vuonna kokeiltiin uutuusperunoita ja niiden uutuustuottajaa. Odoteltiin tovi, jotta perunat alkaisivat kukkia sen merkiksi, että mullan alla on mukuloita, vaan eivätpä nuo kukkineet lainkaan. Kellastuivat vain. Kasvilavat eivät tunnu olevan otollisia pottujen kasvattamiselle, kun tuppaavat kuivumaan liiaksi, mutta eipä täällä muutakaan mahdollisuutta ole, kun ei perunoita saa tiukkaan savimaahan edes istutettua.

Tänään koitti suuri pottutasting-hetki. Keitin kahdet mukulat joka lajikkeesta ja sitten istuttiin paremman puoliskon ja voipaketin kanssa ihmettelemään.

Baby Lou (kuvassa vasemmalla) oli raakana omituinen: kun sen leikkasi veitsellä kahtia, se suorastaan rasahti, eikä leikkautunut tasaisesti, toisin kuin kermaiset Apache (keskellä) ja Anya (oikealla). Keitettyinä Baby Lou ja Apache olivat hurjan keltaisia, Anya taas kalvakka.

Baby Loun piti olla salaattiperuna, mutta aika jauhoiselta se tuntui. Maku oli ihan OK, mutta ei mitenkään erikoinen. Ei jatkoon. Apachesta parempi puolisko sanoi heti, että tämä kannattaa paahtaa uunissa, mikä sen tarkoitus onkin. Makua löytyi mukavasti, mutta täytyy uunikokeilun jälkeen katsoa, pääseekö Apache jatkoon. Anya sen sijaan oli miellyttävä yllätys: kiinteän kermainen rakenne säilyi vielä keittämisen jälkeenkin ja maku tosiaan oli hasselnöt och kastanj. Oikein hyvä salaattiperuna, jota voi toistekin kasvattaa.

Edelleen pottumaailman kärkinelikko on Mayan Twilight, Pink fir apple, Asparges ja Epicure.

maanantai 3. elokuuta 2020

Vielä kylvetään

No olipas Bloggerin uusi ulkoasu sekava ja epäintuitiivinen. Täytyi suosiolla palata vanhaan, kun jopa kuvan lisääminen oli tehty hankalaksi.

Sadonkorjuulomaa on vielä viikko jäljellä, mutta eihän tämä ole yhtään lomalta tuntunut, kun elämään jäi yhden kääpiönaukserin mentävä aukko. Arkirutiinit menivät uusiksi astianpesukoneen täyttöä myöten, kun muonavahvuudesta on yksi poissa ja siten myös puolet koirankupeista. Yhden hihnan taktiikka lenkillä on kerrassaan omituinen, kun ei yhtään tiedä, mihin laittaa se toinen käsi. Voi, Kerttu, että me sua kaivataan! Kuuttatoista vuotta ei ihan helpolla pyyhkäistä sydämestä pois.

Sadonkorjuulomalla ei olla juurikaan sadonkorjattu, kun kasvimaat tuntuivat pitävän taukoa koko heinäkuun. Viinimarjat keitin mehuksi ja yhden ämpärillisen perunoita esikeitin pakastimeen, mutta muuta satoa odotellaan vielä. Nyt pavut vasta rehahtivat kunnolla kasvuun, vaikka ovat toukokuun alusta asti olleet kasvimaalla.

Instagramin puolella Nelson garden on ottanut hyvän taktiikan ja muistuttelee uusintakylvöistä. Pari viikkoa sitten kylvin pak choita ja retiisiä ja nyt kehotuksesta laitoin vielä uuden setin retiisiä, ja kun valkosipuleilta vapautui tilaa, kylvin tilalle rucolaa ja pinaattia. Jos lämpöä jatkuu syyskuulle, voi vielä hyvinkin saada niistä satoa. Ensi vuonna täytyisi muistaa rohkeammin esikasvattaa asioita kasvihuoneessa pitkin kesää - nytkin meinattiin jäädä ilman salaattia, kun salaatit alkoivat helteessä kukkia. Kirpat tuntuvat jo häipyneen, joten voisi esikasvattaa kasvimaalle muitakin kaalikasveja kuin kyssää. Edelleen haaveissa on muhkea pak choi -sato.

Tattikausi alkoi todella aikaisin tänä vuonna, mutta kovin ovat toukkaisia. Uintireissulla löydettiin 6 pientä ja napakkaa tattia ja alettiin jo haaveilla tattilasagnesta, mutta kotona paljastuivat kaikki aivan toukkaisiksi, joten mitään niistä ei päässyt ruokapöytään. Eilen samoiltiin pari tuntia ihanassa metsässä hienon erämaajärven tuntumassa kurkien huutoja kuunnellen, ja sieltä löytyi pari kiloa toukattomia tatteja - ja monta kiloa niitä toukkaisia.

Seuraavaksi odotellaan maissisatoa, joka onkin tänä vuonna hyvä, kun helle helli maissintaimia. Myös kurpitsat ovat tykänneet lämmöstä, ja jahka se joku ärsyttävä lintu lakkaa nokkimasta kurpitsan alkuja, ehkä saadaan maistettavaksi Musquée de Provence.