maanantai 29. heinäkuuta 2013

Mayan twilight: nice but dim

Keväällä tuli sorruttua Kauppilan perunatarjontaan ihan kympillä (tai kolmella), ja hyvä niin, sillä mistään muualta ei erikoisperunaa tänä vuonna löytynyt viime vuoden mahdottoman säätilan takia. Mayan twilight tuli valittua ihan vain siksi, että a) se oli hirmu nätti pinkkeine ja keltaisine raitoineen ja b) Kauppila mainosti sen olevan aikainen lajike. Googletus tosin väitti sen olevan myöhäinen, mutta se, onko heinäkuun puoliväli myöhä vai aika, lienee makuasia.

Mayan twilight oli meidän triosta (Amandine ja parsaperuna; myös Kauppilasta) ensimmäinen, joka kukki, mutta toiset tuottivat aikaisemmin satoa, joskaan eivät ole vielä kukkineet.

Ensimmäinen Mayan twilight tuli vahingossa poimittua jo kuukausi sitten muiden pottujen kyytipojaksi, kun se pilkisti mullasta. Kokemus oli tyrmäävä: potun rakenne oli 10 minuutin keittämisen jälkeen lällyä tahnaa, joka ei maistunut oikein miltään. Maya sai siis vielä muutaman viikon kypsyä rauhassa, kunnes päätin antaa Amandinelle ja parsaperunalle hengähdystauon ja kaivella sen sijaan ruokapöytään muutaman Mayan. Tarkoitus oli laittaa Mayat perunasalaattiin, mutta 10 minuutin keittämisen jälkeen kävi selväksi, että tämä ei sitten ole mikään salaattiperuna: Mayan uloin osa oli keittynyt muhjuksi, mutta sisus oli kivikovaa. Vartin keittämisen jälkeen jouduttiin siivilöimään keitetyt perunahiutaleet ja tekemään niistä muusia, kun koko peruna oli räjähtänyt atomeiksi.

Ja herraisä, millaista muusia siitä tulikaan: pehmeää, kermaista, eikä lainkaan liisteriä, mikä usein on uusissa perunoissa vaarana. Maku oli pähkinäinen ja ... perunainen. Jotenkin todella tiivistynyt perunan maku. Heti kävi mielessä, että samoin kuin makkaroista suomalaiset ovat vesittäneet jauhottaneet maun silkaksi "natriumglutamaatti meets vehnä", on sama käynyt perunoille: alunperin maukkaasta juureksesta on jalostettu mitäänsanomaton tärkkelyspulla.

Koska ensimäinen Maya-kokemus oli huikaiseva, päätettiin testata reseptiä uudestaan. Tällä kertaa mullasta osui kynsiin jo melko vanha Maya, jossa oli niin paksu kuori, että katsoin parhaimmaksi kuoria sen. Mutta tämä heebopa oli niin junttura, ettei edes 20 minuutin keittämisellä antautunut, vaikka pilkoin sen osiin. Lopulta bamixoitiin se muun muussin joukkoon, johon se jäi, kauniisti sanottuna, "antamaan suutuntumaa". Vaikka oltiin sen verran nössöjä, ettei toteltu Hestonia (25-50% muusista tulee olla voita - me laitettiin vain 10%), oli muusi taas kerrassaan jumalaisen makuista ja tekstuurista.

Kyllä, tulen ensi vuonnakin kasvattamaan Mayan twilightia, mikäli sitä jostain löytyy, vaikka sen keittäminen on näköjään ihan oma taidemuotonsa. Perunat täytyy poimia nuorina, muttei liian, ja keittää varmaankin hyvin miedolla lämmöllä, ja tarkkailla 5 sekunnin välein ollaanko yli- vai alikypsiä. Mutta se maku on todella törkeän hieno ja tekstuuri silkkaa silkkiä, ja todellakin kaiken vaivan arvoista.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Rosvopaisti perinteiseen tapaan

Hienon kesäloman päätteeksi oli rosvopaistin vuoro. Aamupalan jälkeen lähdin pentukoiran kanssa pihalle hahmottelemaan, mihin paistikuoppa tulisi. Kaivoin ensin noin 40 senttiä syvän kuopan hiekkaiseen maahan, jonka pentukoira kävi tarkastamassa. Vuorasin sitten reunat tiiliskivillä ja täytin raot hiekalla. Tämän jälkeen pistin nuotion kuoppaan. Tulta pidetään kuopassa noin kolme tuntia. Tässä ajassa kuopan ympärillä oleva maa lämpiää sekä kuoppaan muodostuu kunnolla hiillosta.



Lammasmaailmasta hankittu lampaanviulu oli otettu toissapäivänä sulamaan ja se oli ollut edellisen yön suolassa. Suola huuhdeltiin pois ja pintaan laitettiin oman kasvimaan yrttisekoitus rosmariinista, sitruunatimjamista, meiramista sekä oreganosta. Mukaan vielä pari kynttä valkosipulia sekä hieman öljyä. Sitten viulu käärittiin pakettiin, jossa ensin oli pari kerrosta vedessä liotettua voipaperia, sitten pari kolme kerrosta kasteltua sanomalehteä. Lopuksi paisti kannattaa kääriä pätkään kanaverkkoa, mikä helpottaa kantamista ja käsittelyä. Taisin lisätä siihen vielä kantokahvan rautalangasta.

Seuraavaksi lapioin kuopasta sen verran hiillosta kottikärryyn että viulupaketti mahtui sinne. Hiillos kärrystä takaisin kuoppaan paistin päälle. Päälle sopiva kerros hiekkaa ettei hiillos saa enää happea. Sitten vain odotellaan.



Paisti oli lämpimässä kuopassa noin 4 tuntia 40 minuuttia. Lisäsin loppuvaiheessa lisukenyyttifoliot maahan, mutta arvioin niiden vaatiman ajan pieleen ja uudeksi lisukkeeksi tehtiin oman maan kasviksia vinegretella.


Hyvää lammasta. Jälkeenpäin ajateltuna lyhyempikin paistoaika olisi riittänyt, mutta siinä missä normaali paisti kuivuu rosvopaistipa ei kuivu. Liha oli mehukasta ja varmaankin yksi parhaista lampaanviuluista mitä olen tehnyt. Koko hommaan meni noin 10 tuntia kuopankaivuineen ja paistamisineen. Ei tätä ihan joka päivä tekisi, mutta loistavaa lomapuuhaa.


Seuraava päivänä valmistin viulusta lammasburgerit, mihin tuli lammasliemessä muhinutta lampaanlihaa, tomaattia, etikkapunasipulia, yrttimajoneesia, parsasalaattia sekä Demon inspiroimaa karamellisoitua kanttarellia. Järjettömän hyvä burgeri.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

George of Kangasala

Kurpitsoilla on taas ollut hankala vuosi. Viime vuosi oli liian kylmä ja märkä, tämä kai sitten liian kuuma ja kuiva, kun hedelmiä ei juurikaan näy, ja lehdet tuppaavat kellastumaan.

Lahjaksi saatu ufokurpitsa Patty green tint kyllä tekee ihan mukavasti lentäviä lautasiaan, tosin minusta ihan täysin valkoisia, ilman vihreän häivääkään. Ehkä ne sen takia maistuvatkin niin hyviltä. Kokemuksen mukaan hailunvihreät kesäkurpitsat maistuvat vedessä limottuneilta ulpukoilta (lapsena tuli ulpukan siemenkodista väkerrettyä possuja leikkeihin. En tosin tainnut syödä niitä.).

Raitakurppari Lungo di Firenze sen sijaan on ollut ihmeen nuiva, tosin meni tyypilliseen tapaansa kasvattamaan salaa hervottoman kokoisen mötikän, josta tuli 3 litraa sosetta (oli kasvanut niin isoksi, että koirille meni, vaikka huomasin jälkeenpäin, että maku oli säilynyt hyvänä).

Uutta parsapenkkiä kohti luikerrellut taviskurpitsa alkoi pukata hedelmää, ja hetken aikaa jouduin jännittämään yhdessä Katen kanssa, että tuleeko sieltä prinssi. Tulihan sieltä, kummallekin (Kate tosin ois voinut saada prinsessan, kun tytöt nyt vain on niin paljon kivempia). Meidän George on Crown prince, josta kasvaa isona maukas ja metallinsininen (siniverinen sekin, siis).

Marina di Chioggia (ainakin mä luulen, että se on se) sen sijaan vain tekee kukkia, mutta ei hedelmää. Viime vuonnakin kokeilin sitä kasvattaa, mutta Marina tuupertui jo alkumetreille. Ois niin kiva saada pihalle tuollainen rupikonnamainen, mutta kuulemma erittäin hyvänmakuinen kurpitsa. Pikkuhiljaa sitä alkaa kantapään kautta ymmärtää, miksi fiksummat haluavat kasvattaa tavislajikkeita. Nämä eksoottisemmat heebot kun tuppaavat olemaan niin pirkuleen nirppanokkaisia.

Mutta mikä se tämä on :-0 Muistan laittaneeni pari ylijäämäkurpitsaa siniseen kukkapenkkiin selviytymään, ja nyt yhtäkkiä sieltä pilkisti tämä. Vannon ja vakuutan, että istutin vain nuo yllämainitut kurpitsat + ranskalaisen Potimarronin, mutta Potimarronin kuuluu olla tummanoranssi, eikä tuollainen raidallinen tipunkeltainen. Oli pakko plärätä kaikki siemenpussit läpeensä, että laitoinko sittenkin jotain ilmaislahjaksi saatua kurpitsaa keväällä tulemaan, mutta mitään jälkeä moisesta ei ole. Veikkaan, että tyypin lajitoveri kasvaa kasvimaalla, mutta ehti puikahtaa aroniapensaiden yli hervottomaan pöheikköön luikertelemaan, eikä sitä sieltä saa ennen syksyä. Näin keltaisen hedelmän sen varren nokassa, ennen kuin se häippäisi näkyvistä.

Miten tämä puutarhaharrastus onkin aina näin jännittävää! Ainakin siis jos on näin epäorganisoitunut. Ens vuonna ihan varmasti teen jonkun Excelin, johon merkkaan joka lajikkeen nimen ja koordinaatin puutarhassa. Voi sitten rauhassa GPS kourassa myhäillä, että siellä se Potimarron nyt tekee komiasti hedelmää ja Marina edelleen pukkaa vain kukkaa.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Parsaperunaa, viimeinkin

Valitettavasti tänä vuonna ei mistään herunut jo vuosia kaipaamaani Pink fir applea, jonka vasta viime vuonna opin löytyvän myös Suomesta, Hyötykasviyhdistykseltä, ja nimellä Pinkki pihtaomena (makes sense, doesn't it). Toinen himoamani perunalajike, Parsaperuna (jep, nimessä on "parsa") sen sijaan viimeinkin löytyi, Kauppilan tarjoamana.

Vaikka normaalisti perunasadon merkkinä on kukinta, en malttanut odottaa, vaan tungin (täydellisesti manikyroidut ja timantein koristellut, eikä ollenkaan aidankunnostusprojektin jäljiltä rupiset) akateemisen pienviljelijän sormet multaan ja hamusin mukuloita (ja siis tämä henkilöltä, joka on inhonnut perunoita 30 vuotta elämästään). Kukinnattomuudesta huolimatta parsaperuna oli ehtinyt tehdä hienoja, puikulaisia, kiinteitä, ohutkuorisia mukuloita, jotka maineensa mukaan olivat täydellisiä salaattiin. Ei näitä Pricen veljekset turhaan kehuneet: maku on miellyttävä ja sitä on riittävästi, ja tekstuuri hyvän kiinteä.

Potun kaveriksi salaattiin päätyi 1 fenkoli ja muutama ryöpätty härkäpapu. Chef teki oheen vinegretin valkoisesta balsamicosta, Laudemiosta, tillistä ja Dijonista. Täydellinen kesäruoka.

Jahka siemenperunaa löytyy jatkossakin, tulee meidän perunapenkissä kasvamaan parsaperunaa.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Haikeaa harvestointia

Vaikka britit ovat meitä vähintään kuukauden edellä, Kitchen garden kehotti jo nostamaan valkosipulit, jahka he osoittavat kellastumisen merkkejä yläosistaan. Melkoisen tyydyttävää puuhaa, sillä sipulit olivat isompia kuin muutamiin vuosiin, ja jopa harakoiden syksyllä nostamat yksilöt olivat kasvaneet sellaisiin mittoihin, että niitä pystyi sipuleiksi kutsumaan (harakat saivat palkkansa eilen, kun kanahaukka nautti yhden heikäläisen alfresco tuossa autotallin kulmilla).

Kamalaa katsoa, kun kasvimaalle ilmestyy tyhjiä laikkuja. Sipuleiden kohdalle tosin siirsimme muutaman kesäkurpitsan, jotka olivat sinnitelleet ämpäreissä tähän asti, mutta sitten käsiin jäi tyhjiä ämpäreitä, jotka piti pestä ja siirtää odottamaan kevättä 2014 (ja minä kun lapsena kauhistelin, miten hesuksen vanha tulen olemaan vuonna 2000!). Samoin kasvihuoneesta tyhjeni pari ylikasvanutta meirami- ja kirveliruukkua, enkä enää kylvänyt mitään niiden tilalle, sillä monen yrtin kasvuun menee 6-8 viikkoa, ja silloin ollaan jo syyskuussa, eikä valo & lämpö silloin enää riitä laadukkaiden kasvien tuottamiseen.

Onneksi Luigi pisti Eurojackpotin vetämään, ja kohta olemme 41 miljoonaa euroa rikkaampia. Merialpit, Ligurianmeri, junaradalla kasvavat tomaatit ja vongoleista koliseva pasta: täältä tullaan!

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Pikkelöity fenkoli

Taas se sekunnin kestävä hetki vuodesta, kun vihannekset pukkaavat satoa, eikä kaikkea millään ehdi syödä tuoreena.

Fenkoli yllätti kasvattamalla ihan kivan kokoisia bulbseja (note to self: fenkolin esikasvatus ei kannata. Tulee vain honteloita tikkuja, eikä bulbseja lainkaan.), joten mielessä alkoi pyöriä keinoja taltioida tuota ihanaa makua myöhemmäksikin. Eikä tarvinnut miettiä kuin viikko taaksepäin, jolloin Tommi (iik!) tarjosi Demossa pikkelöityä fenkolia vuohenjuustopalleron kera.

Ohjeita pikkelöityyn fenkoliin oli netti pullollaan, osa yltiömakeita, osa sitruksella silattuna. Itse halusin suht. makeaa mutta kuitenkin enemmän hapokasta kuin sokerista lientä. Joltain sivulta sain ohjeeksi sulattaa 55 g sokeria 2,5 desiin etikkaa, ja toisella sivulla neuvottiin laittamaan mukaan tähtianista. Nam.

Kiehuvalla vedellä desinfioituun purkkiin silppusin 2 fenkolia (jotkut neuvoivat laittamaan fenkolin isoina palasina, jottei se mössöönny, mutta itse halusin suikaleita), laitoin mukaan 3 tähtianista ja kaadoin päälle kiehuvan etikka-sokeriliemen. Siinä hän saa tekeytyä muutaman päivän, ja sen jälkeen täytyy tehdä makutesti. Jos liemi on hyvä, teen tätä lisää. Jotenkin maistan makean fenkolin burgerin sisällä.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Kesän teema: kakkaavat toukat

Eipä olisi uskonut, että tällainenkin ällötys, lehtokotiloiden lisäksi, tulee tänä kesänä joka mutkassa vastaan.

Ensin ihmettelin liljojen lehdissä olevia reikiä, kunnes katse osui itsensä kakalla kuorruttaneisiin liljakukon toukkiin. Hyi yäk, miten vastenmielisiä hahmoja! Raidilla ne onneksi talttuivat, mutta sen jälkeenkin on tullut liljoja katsottua tarkkaan ja inhotuksesta lievästi hytisten.

Toinen kakkiainen löytyi kasvihuoneesta: ihmettelin pihvitomaatissa ollutta vaaleanruskeaa mömmöä, kunnes huomasin tomaateissa köllöttelevän isoja, vihreitä toukkia. Siellä ne söivät tomaatin sisusta ja kakkasivat mennessään. Että tämäkin päivä piti kokea! Tähän asti on ollut pelkästään söpöä katsella perhosten pölyttävän tomaatteja kasvihuoneessa, mutta nyt tuli täpläpapurikoille porttikielto.

Kuvassa olevaa, hehkuvanoranssia Rumba-ruusua valokuvatessa linssiluteeksi ilmoittautui karvainen toukka. Taas ensin ihailin sitä hyväntahtoisesti, kunnes huomasin sen sekä syöneen ruusujen kukintoja että kakanneen pitkin ja poikin. Ei siis saatu tämän kauniimpia ruusukuvia tänä vuonna.

Parsakaali tapansa mukaan kuhisee pieniä, vihreitä toukkia, joita on pirullista yrittää löytää kukinnon seasta (pannulla ne onneksi muuttuvat valkoisiksi, joten suuhun niitä ei päädy. Kai.), mutta ne lienevät umpinaisia, kun eivät jätä jälkeensä kakkaa. Toukkamaailman muumeja, siis. Sellaiset eivät puutarhassa haittaa.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Hujopit tarvii tukea

Eipä sitä älynnyt, että tällainenkin ongelma voi tulla eteen: liian korkea herne. Aiemmin olin kasvattanut Kelvedon wonderia, joka pysyi nätisti tukiristikon mitoissa, mutta tämän vuoden Alderman yllätti roikottamalla latvojaan tukiristikon yli ja taittamalla itseään tuulessa.  Raksavastaava joutui jo rakentamaan lisää tukipuita, mutta tuolle obeliskille emme ehtineet keksiä korkeampaa tukiratkaisua ennen kuin kova tuuli katkaisi koko Aldermanin. Eipä tuo kovin satoisa lajike ollut, joskin äärimmäisen makea, joten ensi vuonna se menee vaihtoon. Kitchen gardenin hernetestissä uutuus Kenobi väitti olevansa 45 cm korkea ja pysyvänsä pystyssä itsekseen, joten ehkäpä sitä voisi kokeilla seuraavaksi.

Maissit ovat viihtyneet lämmössä ja kosteudessa niin hyvin, että ovat kasvaneet korkeammiksi kuin koskaan ennen. Puutarhuri tappijalkoineen on jo jäänyt toiseksi. Toivottavasti maissi tekee myös kaikkien aikojen suurimmat ja makeimmat tähkätkin.

Ruusupapu värkkää jo toista kierrosta papukaaren ympäri, ja kasvihuoneen seinälle istutetut pavut ovat saavuttamassa kasvihuoneen katon. Raksavastaava veti niille tukiköydet kasvihuoneen katon yli, joskin myös Ikean aurinkokennovalaisin näköjään kelpaa niille kiipeilytelineeksi.

Kaikki siis kasvaa pituutta kovaa kyytiä, mutta saisi sitä satoakin jo alkaa tulla.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Syötävää söpöyttä

Kun henkilö on perso kaikelle, minkä nimessä on "parsa", tuli jo vuosia, vuosia sitten kasvatettua parsahernettä, jolla ei siis ole mitään tekemistä parsan, eikä herneenkään kanssa (vähän samaan tapaan kuin rucola on "sinappikaali" ja pak choi "pinaattikiinankaali" - kuka näitä nimiä keksii?).

Jostain syystä moinen herkku jäi sittemmin unohduksiin, kunnes toissa vuonna parsahernettä alkoi näkyä puutarhalehdissä. Viime vuonna sitä
pitkästä aikaa istutin, mutta valitettavasti niin huonoon paikkaan, että koko kasvi hukkui muun kasvuston alle. Tänä vuonna parsaherne pääsi paraatipaikalle fenkolin ja punajuuren väliin.

Maultaan tuo ei mikään  tykki ole, vaan hyvin herkkä ja hento, mutta ihana. Palkoja voi syödä sellaisenaan vaikkapa salaateissa, mutta itse tykkään höyryttää niitä hiukan ja sivellä voita päälle. Jossain lehdessä oli ohje parsahernesosekeittoon - täytyykin kaivaa se esille, kun satoa alkaa nyt tulla.

Kaunishan se on kuin mikä! Kukat ovat syvänpunaiset ja loistavat hehkuvina kasvimaan vihreyden keskeltä. Ja palot ovat suloisen liehureunaiset - näyttävät hienoilta lautasella. Satoakin se antaa mukavasti, joten jos tilaa on (kenellä olisi...), suosittelen kokeilemaan.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Vuori tuli Muhammedin luo

Sen jälkeen kun menetimme tähtineitsyytemme Demolle, on kyseisellä ravintolalla ollut hyvin rakas ja lämpöinen paikka sydämessä. Vaikkakin Demo pilasi kaikki sen jälkeen tulleet ravintolakokemukset (kukaan ei ole yltänyt samalle tasolle) ja vaikka edellisellä keikalla (vuosia sitten)  paikka vaikutti hiukan väsähtäneeltä. Kun kuultiin, että Demo pop-upahtaa Tampereella, teimme pöytävarauksen saman tien ja pääsimme nauttimaan paikan viimeisen kattauksen.

Heti ovelta meidät toivotettiin aidon sydämellisesti tervetulleiksi ja siitä se huikea ilta alkoi.

Ensimmäisenä ruokana oli kurkkukeitto, jossa itkettävän ihanasti yhdistyivät kurkku, selleri, omena ja lime. Keiton keskellä köllötti pikkelöity osteri, joka oli maun ja tekstuurin ylistys. Mukana tarjottu grüner veltliner pysyi hyvin matkassa, vaikka keitossa olikin moninaisia makuja.

Seuravaana eteen tuotiin ankkalautanen, jossa oli hyvin herkänmakuinen prosciutto sekä järjen vieviä ankansydämiä (ajatella, että meidän keittiössä niitä tarjotaan vain koirille...). Juomaksi saimme taivaallista roséta (Miraval Rosé 2012), joka sopi joka ikisen ankkamaun kanssa ja oli mielettömän hyvää sellaisenaankin. Siinä sitten seurueelle paasasin, miten kamalan pahaa ja ruuan kanssa sopimatonta roséta sain viimeksi Berthassa. Muutamaa minuuttia myöhemmin huomasin vieressäni istuvan Berthan sommelierin. Hups. Mutta niiden rosé oli oikeasti kamalaa.

Kolmas ruokalaji oli possun kuvetta ja poskea. Vilkaisin, että mikäs jamppa se siinä lautasta rouvan eteen lykkää, ja itse Tommihan se. Melkein pääsi pieni "iik". Ikinä en ole tähdelliseltä mieheltä saanut henkilökohtaista palvelua. Tommi ystävällisesti myös neuvoi kotichefiä kuvelihan valmistamisessa. Possun kanssa tarjottiin mahtava porkkana-appelsiinirisotto, ja possut itsessään olivat yllättävän raikkaita. Tässä vaiheessa seurue oli jo euforisessa olotilassa kaiken hyvän ruuan ja juoman jälkeen ja hymyili typerän onnellista hymyä.

Neljäs ruokalaji mykisti. Ikinä ei oltu syöty mitään hullumpaa: vuohenjuusto oli kuorrutettu lakritsilla, ja se tarjottiin fenkolin, tomaattihillon ja oliivi-lakritsijuuripipuran kanssa. Hurja annos, jonka kruunasi espanjalainen Impromptu sauvignon blanc. Viereisessä pöydässä nyrpisteltiin nenää, mutta meidän pöydässä tirautettiin kyyneliä, kun suussa pyöri uskomattomia makuja.

Lopuksi saimme suklaan, rosmariinin ja mustaherukan täyttämän lautasen, jossa oli taidokkaita makuja. Jälleen viini sopi ruokaan käsittämättömän hienosti. Olin jo varma, että meikäläisen viinimaku on törkeän huono, kun en ole monessakaan ravintolassa saanut ruualle sopivaa viiniä. Demo onneksi palautti uskon makunystyröihin.

Teetä ja grappaa litkiessä kävi mielessä kerran jos toisenkin huutaa: "Vielä kerran, pojat!" ja käydä koko huikea menu uudelleen läpi. Ilta oli käsittämättömän hieno. Odotukset ylittyivät täysin sekä ruuan että palvelun osalta. En uskonut, että vielä pystyy saamaan noin mielettömän upeita makukokemuksia. Ylä-C soi päässä koko toimituksen ajan. Palvelu oli tyypillistä Demoa: rentoa, huomioivaa, välitöntä. Kaikkiin kysymyksiin vastattiin, ja tarjoilijat ehtivät istahtaa jutustelemaan. Demo kyllä ylitti itsensäkin.

Plussaa: ruuat, juomat, palvelu, ilmapiiri
Miinusta: viereisen pöydän järjestämä draamakohtaus (voisi ne parisuhderiidat hoitaa fine diningin ulkopuolella - esimerkiksi viereisessä Kebab Suleimanissa)

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kolmen tähden metsälenkki

Kun lämpö hetkeksi hellitti, lähti perhe metsään sulattamaan loman tuomia vararenkaita vyötäröiden ympäriltä. Mustikat näkyivät jo kypsyneen, ja niitä olikin yllättävän paljon. Luulin, että viime vuoden suuri sato olisi saanut mustikan ujostelemaan tänä vuonna, mutta niin vain varvut notkuivat suuria, sinisiä marjoja.

Siitä innostuneina piipahdimme lähisuolla, ja media oli ollut oikeassa: lakkoja (hilloja, linttejä, suomuuraimia) oli ennätysmäärä. Osa oli vielä raakoja, ja osan oli joku käynyt jo poimimassa (näköjään paikalliset eivät enää ole karhupelkoisia), mutta muutaman kourallisen saimme syötyä per naama/kuono.

Eikä siinä vielä kaikki. Suon reunalla tönötti kaksi suurta herkkutattia! Tattien eka sesonki on siis alkanut. Sen verran olivat herkkarit kookkaiksi päässeet, että olivat jo sienikärpästen syömiä, mutta kompensaatioksi törmäsimme sekä kanttarelleihin että keltahaperoihin (kolmen tähden sieniä nekin). Marjojen poimimisesta en ole ikinä välittänyt, mutta sienestämiseen tulee himo! Tästä lähtien joutuu/saa metsään lähtiessä ottaa sieniveitsen ja pussin mukaan, jos vaikka äkillisesti törmää saaliiseen. Huippua!

torstai 11. heinäkuuta 2013

Broccoli vs calabrese

Parsakaali Aquiles on tehnyt jo monta muhkeaa kukintoa, joita olemme pyöräytelleet pannulla kyssäkaalin, sokeriherneen ja valkosipulin kera (pahuksen valkosipulit tuppaavat kukkimaan, joten niitä joutuu jo napsimaan mullasta pois). Aquiles ei vain ole maultaan kovinkaan ihmeellinen, etenkin kun vertaa sitä siihen ensimmäiseen parsakaaliin, mitä aikoinaan tuli kasvatettua (lajikkeesta ei valitettavasti ole hajuakaan). Se oli raikas ja pähkinäinen,eikä lainkaan noin kuivakka kuin Aquiles. Mutta se eka parsakaali olikin broccoli, eikä calabrese. 

Broccoli on se parsakaalin versio, jonka kukinnot horottaa pieninä kimppuina minne sun sattuu. Calabrese puolestaan kasvattaa yhden ison kukinnon - toki tekee sitten sivuversoja, kun sen ison on leikannut pois. Uusimmassa Glorian ruoka & viinissä käytettiin termejä heading broccoli, sprouting broccoli, broccolini ja tender-stem broccoli, mutta eipä noita termejä ole koskaan puutarhalehdissä näkynyt. Joskus jossain on sprouting broccoli vilahtanut, mutta yleensä jako on broccoliin ja calabreseen.

Ensi kesänä unohdan siis calabresen ja kylvän vain broccolia. Kitchen gardenissa olikin vinkki uudesta broccolilajikkeesta Red spear, joka kuulemma "produces a heavy crop of top quality purple spears". Siitä ei voi paremmaksi pistää :-)

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Mizuna-mantelipesto

Kaikkea ei tuoreena pysty syömään, ei sitten mitenkään. Yrtit ja salaatit alkoivat ensimmäisinä rehottamaan - kiitos puutarhavastaavan, ja varsinainen kasvimaiden räjähdys on vasta tuloillaan. Ja koska en periaatteessa haluaisi heittää ruokaa menemään, niin pitää jo nyt keksiä tapoja ottaa kesä talteen.

Pesto on yksi kätevimmistä tavoista säilyttää yrttejä. Tämä ihanan näköinen mehukas möllykkä on mizuna-mantelipestoa, kompo jota kokeilimme sattumalta vuosi pari sitten. Tehdään kuten "normipesto", eli paahdetut mantelit (noin kourallinen) ja iso läjä mizunaa jyrätään mixerissä parmesaanin ja öljyn kanssa tasaiseksi massaksi. Taisin maustaa vielä pienellä kynnellä valkosipulia. Suolaa ja mustapippuria oman maun mukaan. Sitten pieniin pakastusrasioihin, ja jos massa on tarpeeksi ohuena kerroksena pakastusrasiassa, niin siitä pystyy jäätyneenä silti leikkaamaan palasen pastaan ja pistämään loput takaisin pakkaseen.


tiistai 9. heinäkuuta 2013

Jälkiviisautta

Tätä puutarhaksikin kutsuttua pöheikköä peratessa tuli mieleen ne 11 vuoden takaiset alkuajat, jolloin piha oli pelkkä savilätty, jossa oli 2 terijoensalavaa ja 1 pieni kukkapenkki. Jos ois puutarhurilla ollut kaikki se (jälki)viisaus, mikä nyt, olisi puutarha aivan toisen näköinen.

Ensinnäkin olisin tuonut 100 tonnia hevosenkakkaa saven päälle muhimaan pariksi vuodeksi, jotta tuohon saveen ylipäätään voisi mitään istuttaa. Olisi säästynyt iso summa rahaa, sillä aika moni taimi kuukahti huonon kasvualustan takia. Sen jälkeen olisin suunnitellut suuret linjat, eli puut ja pensaat. Antavat ryhtiä ja rytmiä pihalle, auttavat muodostamaan erilaisia huoneita ja soppeja, ja mikä tärkeintä: tarjoavat suojaa ja pesäpaikkoja linnuille, jotka ovat puutarhurin tärkeimmät apulaiset (kasvimaan ötökkätorjunta on yksinomaan pääskyjen ja varpusten harteilla). Ne terijoensalavat olisivat lähteneet saman tien, eivätkä ainakaan päätyneet marjapensaita varjostamaan.

Kirsikoita en olisi istuttanut. Se juurivesojen määrä on pöyristyttävä. Samasta syystä ruusutkin olisivat saaneet jäädä kauppaan. Ja karhunvatukka, joka vain vesoo vesomistaan, muttei ehdi kypsyttää marjojaan. Toi vielä mukanaan elämänlangan, great...
Pensaista armon olisivat saaneet keltakirjokanukka, joka tuo auringon pihaan sadepäivinäkin, ja lumipalloheisi, kun se vain on niin retro. Ja olisin ollut niin fiksu, että olisin uskonut mitä istutustiheydestä sanotaan. Tuokin kuvassa oleva pöheikkö sisältää 3 tuijaa ja 2 lumipalloheittä (-heisiä? -heistä?), jotka näyttivät naurettavilta, kun ne pikkutaimina istutettiin muka niin kauas toisistaan. Jep, olisi pitänyt istuttaa vieläkin kauemmas.

Pensaita olisin leikellyt ahkerasti, jotteivät ne olisi alkaneet rehottaa minne sattuu. Puille olisin rakentanut vähintään 3-metriset jänissuojat. Sähköistetyt sellaiset.

Kukkia en olisi istuttanut kuin muutaman pienen pensaiden juurille. Ja lisäksi iiriksiä, toki, ja pioneja, kun ne on niin kauniita. Kukkapenkkiä en olisi tehnyt, enkä ainakaan päästänyt sinne minttua valloilleen (tosin se kerää ihanasti perhosia niinä vuosina, kun perhosia on).

Kasvimaat ja -huone taitavat olla ainoat onnistumiset tässä pihassa. Kohopenkit ovat säilyneet siedettävän rikkaruohottomina, ja kasvihuone on ihan OK:n kokoinen (liian isohan se ei ikinä voi olla). Muun puutarhan osalta voin vedota samaan kuin Puutarhakeskiviikon täti: minä haluankin puutarhani olevan villi. Vaikka oikeasti haluaisin sen olevan viivottimella vedetyn siisti. Mutta ihan niin osaava ja/tai ahkera en ole. Ehkä sitten eläkkeellä?

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kesäloman tärkein tehtävä

Mikään puuha kesälomalla ei ole niin tärkeää kuin katsoa pavun kasvavan. On tarpeeksi haastavaa aivoille ("kasvoiko se jo sentin sillä välin kun kohensin asentoa aurinkotuolissa?"), visuaalisesti kiehtovaa, sekä tietysti ruokahalua herättävää.

Toinen tärkeä lomapuuha on varata pöytä Demosta, joka kätevästi biimautui Helsingistä Tampereelle Berthan ollessa kiinni. Samaan aikaan tosin olisi sukukokous Lapualla, joten täytyy tarkkaan punnita kumpi olisi mukavampaa: laulaa virsiä esihenkilöiden haudalla vai juoda shampanjaa Teemun ja Tommin kanssa. Choices, choices. Sisko oli sitä mieltä, että lähdetään Lapualle riehumaan (puukkotehtailijan pojanpojantyttäryys velvoittaa), mutta ehkä me sittenkin kallistutaan sen shampanjan puolelle.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Karitsan kylkirulla

Kaikille on varmaankin käynyt samoin ruuanlaiton kanssa, että syystä tai toisesta suunnitelmat menevät uusiksi hetkiä ennen aloitusta. Tässä kävi niin. Lammasmaailman paketin avaamiseen asti luulin, että kylkirulla olisi enemmän jonkinlainen aukileikattu liharulla kuin kylkeä. Mutta sehän oli nimensä mukaisesti (!) nahkaa, jossa hieman peitteiden ja rasvan kanssa ohutta lihakerrosta sekä kylkiluiden välistä lihapalaa. Siis ruoka ei tulisi tunnissa eikä kahdessa.

Tein yrttimassan, johon tuli omalta kasvimaalta runsaasti tuoretta oreganoa, sitruunatimjamia sekä rakuunaa. Lisäksi laitoin pari teelusikallista kapriksia, suolaa, pippuria ja hieman aiemmin tekemääni korianteriöljyä. Massa rullalle ja rulla tiukasti kiinni ja ottamaan kauniin värin pintaan valurautapannulla voi-öljyseoksessa. Sitten pannu ja rulla uuniin 150 asteeseen yli kolmeksi tunniksi.

Pitkä paistamisaika teki rullalle ihmeitä, rasvat hävisivät pannulle, rullan pysyessä vielä mehevänä.  Ja yllättäen nahka oli pehmeän rapeaa ja lastuili kuten lehtitaikina - todella hyvää. Vaimo kapristen ystävänä ylisti yrttimassan toimivan lihan kanssa. Oheen tuli oma ensimmäinen parsakaali, joka paahdettiin saksanpähkinöiden kanssa pannulla al denteksi.

Hyväähän siitä loppujenlopuksi tuli, ja täytyy kehua jälleen raaka-ainetta... eipä näyttänyt kummoiselta leikkuulaudalla operaation aluksi, mutta piti sisällään paljon makuja, jotka onneksi saatiin sieltä houkuteltua esiin.




Tuunausta

Kun on pilvinen aamupäivä ja henkilöt kesäflunssan (!) kourissa, täytyy suunnata auton nokka kohti Ikeaa ja keskittyä hetkeksi sisäasioihin. Uusien astioiden lisäksi mukaan tarttui kyllä ulkohärpäkkeitäkin, kuten nuo aurinkokennovalaisimet kasvarin oven ylle (aurinkokennovalaisinmopo on lähtenyt käsistä. Naapurit varmaan kohta valittavat valosaasteesta). Alunperin niiden piti tulla terassille, mutta sisko ehdotti niitä kasvihuoneeseen, mikä olikin heti parempi ratkaisu.

Kasvari sai myös uuden tuolin (tuo harmaa tuossa vasemmalla), mutta tilanpuutteen vuoksi se saa nököttää pihalla lokakuun loppupuolelle.

Pilvisen päivän voi käyttää myös kasvarin sisäpuolen siistimiseen, niin välttyy suurimmaksi osaksi pitkin mahamakkar pyykkilautavatsaa valuvilta hikinoroilta. Hannelen esimerkin innoittamana on kasvihuone nyt täysin varasvapaa, ja älysin myös kerätä pudonneet lehdet pois, sillä viime vuoden kosteuden jälkeen kasvarissa varmasti vielä pölisee sieni-itiö jos toinenkin, ja ne tarttuvat lakastuneisiin kasvinosiin kuin skonssitaikina sormiin.

Seuraavaksi pitäisi tarttua lomahaasteeseen ja kunnostaa n. 50 metriä pitkä ja pari metriä korkea lauta-aita. Vapaaehtoisia talkoolaisia?

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Taas kuppia heti aamusta

Loman aamuleipomiset jatkuvat. Tai no, tässä mitään leipomista ollut; sen kun vain sotkutteli ainekset yhteen ja odotti reilun vartin. Aiemmin olen samalla ohjeella tehnyt herne-fetakupposet, mutta kun herneitä ei vielä tule, ja jääkaapissa oli kimpale savustettua fetaa, muunsin ohjeen näin:
3 kananmunaa (melkein pers'tuoreita Villa Valpurista)
2 rkl kermaa
- vatkaa sekaisin
75 g savufetaa
- murusta joukkoon
pari oksaa tuoretta meiramia
- silppua ja lisää joukkoon
kuullotettua sipulia (koska sitä sattui olemaan kaapissa. Ruohosipulikin käy mainiosti)
suolaa
pippuria
- sekoita joukkoon
- kaada pikkuvuokiin
- paista 200 C/15-20min.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Paras hampurilainen

Kuten varmasti moni muukin, olemme tehneet useasti omia hampurilaisia ja kokemukset vaihdelleet hyvistä tosihyviin. Aiemmin olen oikaissut reseptejä pääosin käyttämällä valmiita sämpylöitä, vaan en tällä kertaa. Lankomiehen vinkistä käytin tätä sämpyläreseptiä sekä tuunasin piffit tämän herran vinkeillä. Ja nyt napsahti burgeri todella kohdilleen.

Sattumalta huomasin, että telkussa oli alkanut uusi kokkailuohjelma "Kokkaa kuin Heston", missä mestari valotti burgerpihvin kemiaa ja käsittelyä. Kuka arvaa jauhelihapihvin ainekset... nautaa ja suolaa! Ei mitään muuta. Lihana käytin hyvälaatuista, kevyesti marmoroitua ulkopaistia. Jauhetaan lihamyllyn karkealla säleiköllä ja lisätään suola. Sitten massa tuorekelmupötköön ja jääkaappiin 4 tunniksi, jolloin suola sitoo jauhelihaa riittävästi, että siitä voi leikata pihvit.

Sämpylät tein ohjeen mukaan, vaikkakin käytin Kenwoodia vaivaukseen sekä tuplasin määrät. Lisäksi vaivasin taikinaa noin 10 minuuttia, että muodostui hyvä sitko. Paistamisen jälkeen heti leivinliinaan ja muovipussiin, että säilyvät mahdollisimman höttöisinä. Erittäin hyvä ohje, sämpylät onnistuivat hienosti. Koostumus ja maku kohdillaan.

Täytteiksi valikoitiin tomaattia, pitkään kuullotettua punasipulia, omaa salaattia, juustoa sekä omaa hampurilaiskastiketta. Kastike oli niin ikään Hestonin ohjelmasta. Pohjana oli oma (timjami) majoneesi, johon lisättiin makeaa ketsuppia sekä dijonsinappia. Todella sopiva kastike burgerille.

Neljän tunnin jälkeen leikkasin jauhelihamassan pötköiksi ja lisäsin öljyn pintaan. Sitten melko kuumaan grilliin, missä liekit hieman nuoleskelivat pihvien pohjia. Kuuma grilli tekee hyvän pinnan sisuksen säilyessä mehevänä. Kypsennetään medium-kypsyyteen ja folioon lepäämään.

Paahdoin vielä sämpylöiden leikkauspinnat pannulla ennen purilaisten kasaamista.

Lopputulema. En olisi jauhelihapihvien tuoksusta tiennyt olevan ollenkaan jauhelihaa - pikemminkin normipihviä. Erittäin mehevä koostumus ja hyvä maku. Hampurilainen on tietysti osiensa summa, ja tällä kertaa palaset loksahtivat kohdalleen. Jos haluaisin vielä jotakin tehdä erilailla, valitsisin vielä voimakkaamman juuston.



keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Pekoniskonssit

Aamulehden ruokasivulla ehdotettiin aamiaishyväksi pekoniskonsseja. Ja kun henkilö on lomalla, on henkilöllä aikaa aamuleivontaan. 4 kpl tuli tällaisesta taikinasta:
3,5 dl vehnäjauhoa
1/4 tl suolaa
vajaa tl leivinjauhetta
1 rkl sokeria
65 g voita
1/2 dl juustoraastetta
1/2 dl paahdettuja pinjansiemeniä
- sotkuttele murumaiseksi taikinaksi
75 g pekonisilppua
- paista pannulla
- lisää taikinaan
1 dl maitoa
1/2 kananmunaa (onnistuu, kunhan vatkaat kananmunan vaikka juomalasissa ja käytät siitä vain puolet. Toista puolikasta tarvit voiteluun)
- sekoita keskenään
- kaada taikinaan
- sekoita taikina pikaisesti (älä menetä uskoasi, vaikka taikina jääkin tahmeaksi löllöksi)
- taputtele taikinasta pellille 4 skonssia. Itse vain kaavin kulhosta taikinablobseja lusikalla ja yritin muotoilla niistä jotensakin leipästä muistuttavia hahmoja.
- voitele kananmunalla
- ripottele pinnalle timjamia
- paista 200 C/20 min.

Oikein meheviä ja maukkaita jopa seuraavanakin päivänä.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Korianteri-valkosipuliöljy

Pitkään on miestä raastanut tarve tehdä omaa makurasv... eikun maustettua öljyä. Lomilla on aikaa väsäillä. Idea tuli alunperin Marko Koskisen "Passione" kirjan valkosipuliöljystä.

Valmistus on helppoa, vaikkakin vaatii vähän kärsivällisyyttä. Kourallinen karkeasti silputtua korianteria varret mukana ja 2 kuorittua valkosipulinkynttä lisätään puoleen litraan rypsiöljyä. Kuumennetaan miedolla lämmöllä 1,5 - 2 tuntia siten, ettei lämpötila nouse yli 60 astetta. Säilyy jääkaapissa pari viikkoa. Voi käyttää melkein mihin vaan, sillä öljy on sopivan miedon makuista.

Idea toiminnee muidenkin yrttien ja ruoka-aineiden kanssa.