Ja vielä piiskutkin

Tässä vieraslajien (lupiini, jättipalsami, kanadanpiisku, supikoira) luvatussa pihapiirissä asustaessa tulee mieleen, että mitähän vieraslajien määrittelyssä otetaan huomioon. Onko taustalla vain romanttinen ajatus sievästä Suomi-niitystä, jossa kissankellot ja -käpälät kukoistavat vai onko oikeasti mietitty realismia? Täälläpäin ne harvat luonnontilaiset niityt ovat täynnä vuohenputkea, jonka seassa on muutama ohdake ja loppukesästä syysmaitiaisia. Ei mitenkään hirveän nättiä. Kaupungit yrittävät luoda kukkaniittyjä, mutta lopputulos on edellä mainitun kaltainen. Ehkä joku unikko ja ruiskaunokki sinnittelee seassa.

Ja onko vieraslajimäärittelyssä otettu huomioon ilmastonmuutos? Mahtavatko kotimaiset (mitkä oikeastaan ovat niitä kotimaisia?) lajit pärjätä ilmastonmuutoksen myötä? Ainakin puiden suhteen tutkijat kehottavat istuttamaan niitäkin lajikkeita, jotka nippa nappa pärjäävät näillä leveyksillä, ihan vain siksi, että edes jokin laji täällä jaksaa kasvaa uudessakin ilmastossa. Se jo tiedetään, että kuusi tulee olemaan häviäjä, mutta silti edelleen avohakkuille istutetaan pelkästään kuusen taimia.

Lisäksi täytyy ottaa huomioon Suomen koko. Se mikä on kuriton vieraslaji Etelä-Suomessa, hädin tuskin pärjää Pohjanmaan korkeudella. Pitääkö se sieltäkin hävittää? Naapurin mummo leikkasi alas nätin viitapihlaja-angervoaidanteensa, vaikkei se ollut 40 vuodessa mihinkään levinnyt. Nyt on jäljellä vain avoin piha ja paljas mullos, mistä ei ole kenellekään iloa eikä hyötyä.

Ovatkohan määrittelijät ikinä käyneet ulkona katsomassa mitä puutarhoista oikeasti leviää luontoon? Suikeroalpi on meidän tiellä karannut lähes joka pihasta, eikä se edes houkuta pölyttäjiä. Vuorikaunokkia ja kesäleimuja kasvaa tonttien ulkopuolella. Meidän pihasta on naapuriin karannut sormustinkukka. Sekin ihmetyttää, miksi ei elämänlankaa ole laitettu hävitettävien lajien listalle, se kun kuristaa alleen puut ja pensaat.

Piiskujen lisääminen listalle tuntui kummalliselta. Meidän pihassa alkuasukkaat olivat istuttaneet kanadanpiiskua, joka on jo 25 vuotta kököttänyt samassa paikassa leviämättä mihinkään. Useimpina vuosina se ei ehdi edes kukkia, kun pakkaset jo sen nitistävät. Tosin kun oltiin paremman puoliskon kanssa pyöräilemässä Näsijärven rantatonttien tuntumassa, huomattiin että jokin piiskulajike oli yhdeltä pihalta päässyt livahtamaan luontoon. Kovin oli hentoinen lajike, mutta sitkeästi sitä kasvoi siellä täällä. Ihan aiheellinen lisäys näköjään, vaikkakin piiskut syyskesästä vetävät puoleensa pölyttäjiä. Kuulemma piiskun saa nitistettyä, kun sen leikkaa alas pari kertaa vuodessa. Jää nähtäväksi.

Oma lukunsa ovat ihmiset - joita kaikesta valistamisesta huolimatta edelleen on - jotka kippaavat puutarhajätteensä metsään. Tampereen Kaitavedentie on malliesimerkki aiheesta: kaatopaikka on parin kilometrin päässä, mutta siltikin tien varrella olevaan metsään heitetään surutta persiljat, mintut ja hortensiat. Joku sininen matala perenna iloisesti talvehtii metsän siimeksessä ja on levinnyt sinne jo melkoiseksi matoksi.

Meidän pihassa lupiini ei juurikaan ole riesa; toki sitä lähistöllä kasvaa huomattavat määrät. Mutta se penteleen jättipalsami! Keväällä huomasin, ettei sitä voi sirkkalehtikokoisena nyhtää maasta, kun se vain katkeaa ja juuret jäävät iloisesti niille sijoilleen. Jahka se oli hitusen saanut vartta, kitkin sitä sieltä täältä - ja kitkettävähän se on, sillä leikkaamalla se tekee sivuhankoihin kukkia. Eikä kitkeminenkään ole pelkästään sitä, että kasvin kiskoo irti maasta. Se pentele kun vain jatkaa kasvuaan kohti valoa ja jopa juurtuu uudestaan. Koettu on. Koko kasvi pitää musertaa käsissä möhjöksi. Sitten se kuolee. Ehkä.

Iloitsin, kun kesällä tontilla kukkivat mesiangervot komeina ja korkeina. Olin ihan varma, että kitkentäni tuotti tulosta. Vaan jahka heinäkuu koitti, yli puolet tontin luonnonvaraisesta osasta, eli n. 2000 m2, helotti punaisena. Kaikesta kitkemisestä huolimatta palsamia pukkasi joka paikasta, jopa kuusien alta. Voi ärgh! Naapurinkin tontin se on vallannut, ja mikäli oikein näin 50 metrin päähän, myös naapurin naapurin tontilla sitä kasvaa, samoin kuin vastapäisellä tyhjällä tontilla. Aivan älytön riesa - joskin tämäkin pölyttäjien suuri suosikki, eikä sitä siksi uskalla vetää kukinnan aikana trimmerillä alas. Ainoa tapa, millä siitä eroon pääsisi olisi se, että seuraavat 10 vuotta joka heinäkuussa olisi pakkasta. Siihen palsami nujertuu. Mutta sitä ennen ei auta kuin jatkaa kitkemistä, vaikka sota tuntuu jo hävityltä.

Toivottavasti vieraslajien määrittelijät rupeavat etukenossa tutkimaan tänne tuotavia lajikkeita, jottei myyntiin enää pääse sellaisia riiviöitä, joista vuosien tai jopa vuosikymmenten päästä halutaan eroon. Joka paikkaan levinneiden kasvien hävittäminen on ihan julmettu urakka.

Framilla

Yli 20 vuotta meidän etupihaa suojasi korkea lauta-aita. Aita oli pakko rakentaa, kun pihalla kasvoi pelkkä nurmikko, ja naapurin kakarat viihdyttivät itseään kutsumalla meidän koiria tielle (koirat eivät totelleet). Loppusysäyksen aidan rakentamiselle antoi ohi kulkeva nainen, joka ei meinannut saada rotikkaansa pideltyä, jolloin jouduin kiiruusti tunkemaan itseni ja koirat sisälle.

Aita tuli tiensä päähän jo jokunen vuosi sitten, mutta raksavastaava kehitteli sen uusimisesta päähänsä niin vaikean prosessin, että uusiminen venyi. Kunnes vaimo tilasi pihaan 75 metriä verkkoaitaa.

Raksavastaavan loman aikana aita piti uusia, ja ekan lomaviikon aikana ehdittiinkin saamaan toinen puoli valmiiksi, mutta sitten tulivat helteet. Joka viikko katsottiin, että seuraavalla viikolla viilenee, jolloin päästään projektia jatkamaan, mutta helteet jatkuivat koko heinäkuun. Viime viikonloppuna viimein päästiin lyömään tolppaan viimeinen sinkilä, ja projekti oli siltä osin valmis. Ensi vuodelle jää sisääntulon ja portin uusiminen - kakkakaivomiehistä (se ainoa nainen sentään hoksasi, että pihaan on helpompi peruuttaa tulosuunnasta, eikä meno-) on jäänyt traumat, kun ne ovat pariin otteeseen onnistuneet räsäyttämään kakka-auton joko tolppaan tai porttiin, joten nyt levennetään sisääntuloa parilla metrillä.

Järkyttävän paljon ihmisen arkeen vaikuttaa laudan vaihtuminen verkkoon. Kuvassa oleva näkymä on meinaan suoraan se, mikä näkyy meidän makkarista. Ja mehän pidetään ulko-ovia kesäisin auki yötä päivää. Aiemmin pystyi surutta vaihtamaan vaatteet joko makkarissa tai eteisessä, kun ei laudan läpi kukaan nähnyt mitään, mutta nyt on ohikulkijoilla suora näkymä talon läpi. Valoisina kesäöinä jopa näkevät meidän nukkuvan. Ja mekin nähdään suoraan tielle sekä kuvassa näkyvään kettujen noutobaariin, eli naapurin kanalaan (kesäaamuna menin takaovelle, ja kahden metrin päässä oli kettu popsimassa kanaa. Ystävällisesti jätti kivipiiran luumupuun alle. No, naapurit fiksuina ratkaisivat kettuongelmansa ottamalla kaksi laumanvartijakoiraa, joiden rotumääritelmässä jo sanotaan, ettei niitä saa sijoittaa paikkaan, jossa on naapureita, sillä ne haukkuvat häiritsevästi. Ollaan huomattu. Olisikohan ollut helpompaa, turvallisempaa ja halvempaa suojata kanojen ulkoilualue paremmin...). Talvella pimeänä ja lehdettömänä aikana me ollaan ihan tarjottimella keittiössä ja kirjastossa - eikä varmana ruveta pitämään kaihtimia kiinni 24/7, kuten yllättävän usea naapuri täällä.

Pienoisen näköesteen ja beautificationin hahmottelimme portin pieleen, jahka saadaan sisääntulo uusittua: tehdään betonilaatoista ja kuormalavasta kukkaruukkustation ja laitetaan ruukkuihin kookkaita kukkia. Tosin laitoin paikkaan kokeeksi jo parit pelargonit ja koirien reaktioista päättelin, että joku ohikulkija on antanut uroskoiransa nostaa koipeaan niihin. Kiitos vaan.

Ai niin, framilla oli myös kesävieraamme Hilma Harmaahaikara. Mentiin alkuillasta nuoremman koiran kanssa tontin ympäri ja heittelin koiralle palloa polulla. Tontin päässä yhtäkkiä takaa kuului lutraamisääntä (samassa kohdassa olen nähnyt kaksi lutra lutraa). Käännyin katsomaan, ja ojan reunasta paistoi harmaa selkä - melkein kosketusetäisyydellä. Hilma oli saanut kalan saaliiksi ja ravisteli sitä nokassaan ja välillä huljutti sitä vedessä. Olipa hieno näky! Puolisen minuuttia sain sitä ihailla, mutta sitten katseet kohtasivat Hilman kanssa ja Hilma nousi siivilleen. Onneksi otti saaliin mukaansa. Upea, upea hetki.

Pirkanmaan muhkeat muikut

Tässä elokuussa tuli 37 vuotta täyteen pirkanmaalaisena, mutta siltikään en ole kahteen asiaan tottunut: kaksoiskonsonantittamiseen (pelti > pelli, lampi > lammi) ja suuriin muikkuihin. Lapsena haettiin Kokkolan torilta suolattuja neulamuikkuja, jotka syötiin sellaisenaan tai perunan kyljessä, ja pannulle heitettiin Kitkan viisaita. Ei siis todellakaan näitä puolen lahnan kokoisia rötkäleitä, vaan pikkusormen mittaisia.

Pirkanmaalla muikkujen syönti on jäänyt, sillä täällä on tosiaankin tarjolla vain isoja muikkuja. Kuvaavaa oli se, kun kauppahallin kalatiskillä rouva moitti muikkuja liian pieniksi, mutta minusta ne olivat aivan järjettömän suuria. Jäivät kummaltakin ostamatta.

Tänä kesänä Linnainmaan Cittarin kalatiskillä vastaan tuli muikkuparvi, joka vielä edellisenä päivänä oli polskinut Roineessa. Eihän niitä voinut ohittaa, ja siinä iskikin jommalle kummalle kuningas/kuningatarajatus laittaa muikut halsteriin. Viimeinkin löytyi tapa syödä isot muikut! Sitruunaa ja yrttejä kalojen vatsat täyteen ja halsteriin. Toisella kertaa löydettiin hyvää kotimaista fenkolia ja sitäkin innostuttiin muikun sisälle tunkemaan. Hyvää!

Kelien kylmetessä voisi testata muikkujen savustamista, mikäli noin tuoreita vastaan tulee. Mutta ois niitä neulamuikkujakin kiva saada pitkästä aikaa. 

Sussu säilöö ja soseuttaa

Kyllä se pientä ihmistä kirpaisee, kun ensimmäisen kerran 57 vuoteen ei tullutkaan toisen nimen nimipäivänä isältä onnittelut. Tosin ihmeen hörsylänimen se tyttärelleen toiseksi nimeksi paiskasi. Paremmin olisi sopinut vaikkapa Kari. Tai Jorma. No, isona pudotan toisen nimen kokonaan pois ja otan Kurki-alkuisen sukunimen (mietin ensin Kurkikalliota, mutta sehän olisi Tranberg, kuten sillä huumehemmolla. Hyvän nimen pilasi mokoma.).

Mutta siis asiaan, eli säilöntään. Karhunlaukat ja lehtikaalit on pestottu, kurkut hapatettu ja etikoitettu, tosin vieläkin kurkkuja tulee hengästyttävää tahtia. Pätevänä emäntänä menin ämpärin kanssa mustaviinimarjapuskiin, mutta tulin tyhjin ämpärein takaisin: vain siellä täällä kasvoi yksittäinen marja. Ei kannattanut alkaa poimia, etenkään tällä hermorakenteella.

Omenia tulee n. 6 kpl, mutta tapansa mukaan naapurin mummo kävi donkkaamassa ämpärillisen pudokkaitaan meidän pihaan. Tällä kertaa onneksi sitä niiden parempaa lajiketta. Kovin olivat jo pehmeitä ja matoisia, mutta osan pilkoin pakkaseen ja osasta keitin purkillisen omena-chilihilloa.

Tomaatteja tulee päivittäin kilokaupalla. Tomaattikastiketta on pakastimessa useampi rasia, tosin kyllä sitä talven aikana meneekin. Yhden tomaattisatsin paahdoin uunissa ja surautin kastikkeeksi, mutta en tykännyt lopputuloksesta. Jotenkin siitä tuli mieleen kaupan tunkkaiset kastikkeet. Ei kannata tehdä uudestaan. Tosin sen ajattelin testata, sähköpäivän salliessa, että paahdan pellillisen tomaatteja ja pakastan sellaisenaan. Niitä voi sitten heitellä bouillabaisseen ja patoihin talvella.

Paprikasatokin on muhkea. Ei voi kuin suositella Zazua: vaikka järkyttävän kalliissa siemenpussissa on vain 4 kpl siemeniä, tuottaa yksikin onnistunut taimi aivan valtavan määrän todella makeita paprikoita - ja vieläpä aikaisessa vaiheessa kautta. Myös chileistä on tulossa kunnon sato, jos vain suinkin ehtivät kypsyä (aamulla +5 C). Viherpeukaloiden Zest-jalapeñoa voin suositella: maltillinen tulisuus, mukavan sitruksisen hedelmäinen maku ja myös tämä lajike kypsyy aikaisin. 

Valkosipulit ja sipulit onnistuivat hyvin, ja näkyypä kasvimaalla kaksi syötävän kokoista purjoakin. Osaan sipuleista oli iskenyt sipulikärpänen, mutta leikkasin niistä huonot kohdat pois ja silppusin loput pakastimeen.

Tänään nappaan kurpitsat talteen ja huomenna keskityn tyhjentämään kasvimaita, sillä aamulla naapurin pihassa näkyi jo kaksi toiveikasta kaurista. Ihan selvästi niiden silmissä kiilui himo punajuuriani kohtaan.

Kurpitsaraportti

Vielä alkukaudesta näytti siltä, että saadaan kunnon kurpitsasato. Siemenet itivät suht hyvin ja kasvustot kasvoivat kasvarissa niin isoiksi, että oli melkoisen taiteilun takana saada ne sieltä ulos. Ulkona kurpitsat alkoivat saman tien tehdä naiskukkia, ja Racer pyöräytti useamman palluran ruukkunsa reunalle, ennen kuin ehti edes alkaa lonkeroida. Vaan sitten pallurat yksitellen napsahtivat irti - eivät tainneet pölyttyä kunnolla.

Heinäkuun alussa perkasin kaikki 12 taintani ja huomasin, että vain 4 ruukusta on satoa tulossa. Muut tekivät pelkkiä lonkeroita. Potimarronista saatiin yksi minipieni kurpitsa, noin puolet siitä koosta, mitä normaalisti.

Red d'Etampes sen sijaan yllätti tekemällä valtavan kokoisen kurpitsan. Ihan mahdoton oranssi möhkäle. Toivottavasti siinä on makuakin. Vielä annan sen hetken aikaa kypsyä ulkosalla, vaikka tämän aamun +7 C jo enteili sitä, että kohta on syytä ottaa kurpitsat talteen.

True green hubbard (yläkuvassa) on kyllä jännä kaveri. Se on siis muskottikurpitsa, jonka voi syödä raakanakin. Sitä kasvaa kahdessa ruukussa ja se on tehnyt useamman hedelmän lonkeroihinsa. Olin ihan varma, että se jättää pelkästään ensimmäisen yksilön kasvamaan ja pudottaa loput, mutta niin vain jopa linnun nokkima yksilö lonkeron päässä on kasvanut jo hyvän kokoiseksi. Ihan huippua! Talven kurpitsacurryt ja kurpitsa-vuohenjuustolasagne ovat pelastetut :-)

Kesäkukkaraportti

Vielä jaksavat siemenestä kasvatetut kukat kukkia. Jopa kiinanasterit alkoivat tänä vuonna kukkia ajoissa, vaikka niiden kasvattaminen on aiemmin takunnut. 

Koristeheinät kylvin liian aikaisin, sillä ne kukkivat ja lakastuivat nopeasti. Ison osan donkkasin kompostiin jo heinäkuun alussa, kun menivät niin ruman näköisiksi. Muutaman jänönhännän kuivasin talven iloksi.

Daaliat eivät tänäkään vuonna olleet sitä, mitä niiden piti. Autumn pumpkin paljastui joksikin violetiksi lajikkeeksi ja Candy stripe keltaiseksi, ehkä jos silmiä oikein siristää niin hitusen raidoittuneeksi lajikkeeksi. Harmi, että niiden suhteen harvoin saa sitä, mitä tilaa.

Hämähäkkikukasta sain aikaiseksi 2 yksilöä. Ovat kumpikin kukkineet koko kesän jättimäisillä kukinnoilla, joissa on mieto mutta hyvä tuoksu. Varret ovat hurjan paksut - huonoksi menneen yksilön leikkaamiseen tarvittiin oksasakset - ja kenottavat melkein vaakasuoraan ruukusta. Näköjään nämä olisi pitänyt latvoa esikasvatuksessa, jotta olisi saanut pensasmaisemman kasvin ja siihen sivuhankakukkia, mutta en uskaltanut ryhytä puuhaan, sillä siementen itäminen oli heikkoa, eikä ollut yhtään varmaa, että taimet jaksavat kukintaan asti.

Kiinanasterien piti olla Ostrich plume -lajiketta, mutta suurin osa kasvoi tällaiseksi repaleiseksi, valkoisella raidoitetuksi kukaksi. Mutta kukkivat todella runsaasti, joten annetaan härö ulkonäkö anteeksi.

Olkikukat kasvoivat todella pitkiksi rojottimiksi, joten näyttävät vähän hassuilta ruukussaan, mutta pölyttäjät tykkäävät näistä. Muutaman kuivasin talveksi, kun näiden rapistelu vain on niin kivaa.

Leijonankidat ovat kukkineet koko kesän. Pinkin ja matalan Kimosyn lisäksi kasvatin Orange wonderia, joka ei niin kamalan oranssi ollutkaan, vaan tuommoinen oranssinpinkki. Nätti kuitenkin.

Sarah Ravenin jalostama Night and day olikin hienompi kuin mitä paketin perusteella osasin odottaa. Yllättävän kaunis väritys, joskin kukinta jäi lyhytaikaiseksi.

Ja tokihan talon kulmalla kasvaa zinniaa. Siemenet ovat ikivanhoja pinkkejä, eivätkä tunnu loppuvan millään. Jospa kuitenkin ensi vuonna siirtyisi oransseihin lajikkeisiin.

My pellies

Tämä postaus on vain itselle muistutukseksi, millaisia kukkia talvella hankitut plugitaimet tekivät. Growing crazyn Steven opetti tuon ihanan lyhenteen "pelly". On se nätimpi kuin pelakuu tai pelakka. Paljon nätimpi.

Ansbrook pluto, Pelargonitaivas

Lotusland, Pelargonitaivas

Pink capitatum, Viherpeukalot

Vespertinum, Kwekerij van der Velde

Chiltern's surprise, Pelargonitaivas

Snow bright, Pelargonitaivas

Pelargonium caffrum -risteymä, Kwekerij van der Velde

Janet, Pelargonitaivas

Birgitte Stisser, Kwekerij van der Velde

Vielä on muutama kuvaamatta...