Ja vielä piiskutkin

Tässä vieraslajien (lupiini, jättipalsami, kanadanpiisku, supikoira) luvatussa pihapiirissä asustaessa tulee mieleen, että mitähän vieraslajien määrittelyssä otetaan huomioon. Onko taustalla vain romanttinen ajatus sievästä Suomi-niitystä, jossa kissankellot ja -käpälät kukoistavat vai onko oikeasti mietitty realismia? Täälläpäin ne harvat luonnontilaiset niityt ovat täynnä vuohenputkea, jonka seassa on muutama ohdake ja loppukesästä syysmaitiaisia. Ei mitenkään hirveän nättiä. Kaupungit yrittävät luoda kukkaniittyjä, mutta lopputulos on edellä mainitun kaltainen. Ehkä joku unikko ja ruiskaunokki sinnittelee seassa.

Ja onko vieraslajimäärittelyssä otettu huomioon ilmastonmuutos? Mahtavatko kotimaiset (mitkä oikeastaan ovat niitä kotimaisia?) lajit pärjätä ilmastonmuutoksen myötä? Ainakin puiden suhteen tutkijat kehottavat istuttamaan niitäkin lajikkeita, jotka nippa nappa pärjäävät näillä leveyksillä, ihan vain siksi, että edes jokin laji täällä jaksaa kasvaa uudessakin ilmastossa. Se jo tiedetään, että kuusi tulee olemaan häviäjä, mutta silti edelleen avohakkuille istutetaan pelkästään kuusen taimia.

Lisäksi täytyy ottaa huomioon Suomen koko. Se mikä on kuriton vieraslaji Etelä-Suomessa, hädin tuskin pärjää Pohjanmaan korkeudella. Pitääkö se sieltäkin hävittää? Naapurin mummo leikkasi alas nätin viitapihlaja-angervoaidanteensa, vaikkei se ollut 40 vuodessa mihinkään levinnyt. Nyt on jäljellä vain avoin piha ja paljas mullos, mistä ei ole kenellekään iloa eikä hyötyä.

Ovatkohan määrittelijät ikinä käyneet ulkona katsomassa mitä puutarhoista oikeasti leviää luontoon? Suikeroalpi on meidän tiellä karannut lähes joka pihasta, eikä se edes houkuta pölyttäjiä. Vuorikaunokkia ja kesäleimuja kasvaa tonttien ulkopuolella. Meidän pihasta on naapuriin karannut sormustinkukka. Sekin ihmetyttää, miksi ei elämänlankaa ole laitettu hävitettävien lajien listalle, se kun kuristaa alleen puut ja pensaat.

Piiskujen lisääminen listalle tuntui kummalliselta. Meidän pihassa alkuasukkaat olivat istuttaneet kanadanpiiskua, joka on jo 25 vuotta kököttänyt samassa paikassa leviämättä mihinkään. Useimpina vuosina se ei ehdi edes kukkia, kun pakkaset jo sen nitistävät. Tosin kun oltiin paremman puoliskon kanssa pyöräilemässä Näsijärven rantatonttien tuntumassa, huomattiin että jokin piiskulajike oli yhdeltä pihalta päässyt livahtamaan luontoon. Kovin oli hentoinen lajike, mutta sitkeästi sitä kasvoi siellä täällä. Ihan aiheellinen lisäys näköjään, vaikkakin piiskut syyskesästä vetävät puoleensa pölyttäjiä. Kuulemma piiskun saa nitistettyä, kun sen leikkaa alas pari kertaa vuodessa. Jää nähtäväksi.

Oma lukunsa ovat ihmiset - joita kaikesta valistamisesta huolimatta edelleen on - jotka kippaavat puutarhajätteensä metsään. Tampereen Kaitavedentie on malliesimerkki aiheesta: kaatopaikka on parin kilometrin päässä, mutta siltikin tien varrella olevaan metsään heitetään surutta persiljat, mintut ja hortensiat. Joku sininen matala perenna iloisesti talvehtii metsän siimeksessä ja on levinnyt sinne jo melkoiseksi matoksi.

Meidän pihassa lupiini ei juurikaan ole riesa; toki sitä lähistöllä kasvaa huomattavat määrät. Mutta se penteleen jättipalsami! Keväällä huomasin, ettei sitä voi sirkkalehtikokoisena nyhtää maasta, kun se vain katkeaa ja juuret jäävät iloisesti niille sijoilleen. Jahka se oli hitusen saanut vartta, kitkin sitä sieltä täältä - ja kitkettävähän se on, sillä leikkaamalla se tekee sivuhankoihin kukkia. Eikä kitkeminenkään ole pelkästään sitä, että kasvin kiskoo irti maasta. Se pentele kun vain jatkaa kasvuaan kohti valoa ja jopa juurtuu uudestaan. Koettu on. Koko kasvi pitää musertaa käsissä möhjöksi. Sitten se kuolee. Ehkä.

Iloitsin, kun kesällä tontilla kukkivat mesiangervot komeina ja korkeina. Olin ihan varma, että kitkentäni tuotti tulosta. Vaan jahka heinäkuu koitti, yli puolet tontin luonnonvaraisesta osasta, eli n. 2000 m2, helotti punaisena. Kaikesta kitkemisestä huolimatta palsamia pukkasi joka paikasta, jopa kuusien alta. Voi ärgh! Naapurinkin tontin se on vallannut, ja mikäli oikein näin 50 metrin päähän, myös naapurin naapurin tontilla sitä kasvaa, samoin kuin vastapäisellä tyhjällä tontilla. Aivan älytön riesa - joskin tämäkin pölyttäjien suuri suosikki, eikä sitä siksi uskalla vetää kukinnan aikana trimmerillä alas. Ainoa tapa, millä siitä eroon pääsisi olisi se, että seuraavat 10 vuotta joka heinäkuussa olisi pakkasta. Siihen palsami nujertuu. Mutta sitä ennen ei auta kuin jatkaa kitkemistä, vaikka sota tuntuu jo hävityltä.

Toivottavasti vieraslajien määrittelijät rupeavat etukenossa tutkimaan tänne tuotavia lajikkeita, jottei myyntiin enää pääse sellaisia riiviöitä, joista vuosien tai jopa vuosikymmenten päästä halutaan eroon. Joka paikkaan levinneiden kasvien hävittäminen on ihan julmettu urakka.