Lehtikaalta ja säilöttyä sitruunaa

 

Ihmiseksi, joka ei niin välitä lehtikaalista, kasvatan yllättävän paljon lehtikaalta. Siitä kähärälehtisestä tosin luovuin kahden kauden jälkeen; onhan se kuin norsun nahkaa järsisisi, mutta Cavolo neroa tulee kylvettyä joka vuosi, osittain myös esteettisistä syistä.

Tänä kautena koin kaksi lehtikaaliaiheista ahaa-elämystä: Emerald ice on hyvää ja Ottolenghin lehtikaaliruoka suorastaan taivaallista. Molemmista saan kiittää kokonimikaimani Instagram-tiliä, josta ne bongasin.

Ottolenghi paahtaa lehtikaalta, valkosipulia ja chorizoa pannulla ja lisää lopuksi sitruunanmehua, säilöttyä sitruunaa ja ranskankermaa. Chorizoa meillä ei tähän hätään ollut, joten korvattiin se Lidlin saksanpähkinäsalamilla. Huomattiin tosin, ettei kyseinen ruoka makkaraa edes kaipaa: lehtikaalin, ranskankerman ja sitruunan liitto on pelkältäänkin jo niin hyvää. Makkaran sijaan ruokaan kävisi hyvin saksanpähkinät, valkoinen kala tai jopa katkaravut. Säilöttyä sitruunaakaan ei välttämättä tarvitsisi, mutta onhan se hurjan hyvää.

Toinen meh-aines on myös saanut tänä syksynä paikan ruokapöydässä: suppilovahvero. Aikaisemmin olen sitä käyttänyt lähinnä risotossa, kun en niin välitä sen metsäisestä mausta, mutta nyt paremmalle puoliskolle iski suppis-frenzy, kun eteen tuli suppilovahverosalaatin ohje. Paistettujen ja jäähdytettyjen suppisten kylkeen lisätään puolikas sipuli pieneksi pilkottuna, valkosipulin kynsi, paljon tuoretta rosmariinia, timjamia ja salviaa, (optionaalisena varsiselleriä), pippuria, suolaa, tiraus sitruunaa ja ranskankermaa. Jälkimmäistä tosin suhteellisen vähän, sillä suppiksen maku tuppaa hukkumaan ranskankerman alle, yllättävää kyllä. Suorastaan raikas salaatti ja erinomainen myös leivän päällä.

Lopuksi täytyy tunnustaa, miten keski-iän ylitys horjuttaa naista. Mun on saatava kalanruotokaktus, kirjavalehtinen kumiviikuna ja peikonkämmen. On tämä käsittämätöntä.