Kasvihuoneen ylijäämäkurkut olen aina etikoinut talven varalle, sillä parempi puolisko niitä purkkikaupalla käyttää seuraavaan satokauteen mennessä. Muuta satoa en etikkaan upota - punajuuren ja kurpitsan etikoittaminen pitäisi kieltää lailla; sen verran kamaliksi ne menevät etikkaan hukutettuina.
Viime vuonna Epätrendikäs ruokablogi muistutti pihlajanmarjojen pikkelöinnistä, ja heidän ohjeellaan pihlajanmarjoista tulikin kerrassaan herkullinen piristys salaatteihin ja onepaneihin, vaikka pihlajanmarjojen uittaminen suolaliemessä hirvittikin vähäsuolaista ihmistä. Lopputulos ei kuitenkaan ollut liian suolainen, eikä yltiöetikkainen, vaan maussa korostui yllättäen karvasmanteli, mikä kuulemma johtuu pihlajan tanniineista.
Etikkapänikkä on viime aikoina jäänyt vähemmälle käytölle, sillä parempi puolisko rupesi chilikastikkeiden innoittamana hapattamaan satoa. Yllättäen hapatus on onnistunut joka kerta, mutta suolamäärän iterointiin meni aikaa. Hapatusohjeissa suolaa hölvätään niin hirveät määrät, että lopputuote maistuu pääasiassa suolalle. Marttojen sivuja pläräämällä uskallettiin vetää suolamäärä minimiin, ja nykyään hapatus päräytetään käyntiin vakumoinnin ja apteekin maitohappobakteerikapselin kombolla, jolloin säästytään liiallisen suolan lisäksi myös purnukoiden steriloinnilta.
Valkokaalin lisäksi ollaan hapatettu oman puutarhan papuja, valkosipulin skeippejä, ja viimeksi Lidlistä löytyneitä keskipohojalaisia ruusukaaleja, joiden maku muuttui hapatuksessa jännän kaprismaiseksi.
Ja vaikkei mitään maitotuoteihmisiä ollakaan, ollaan innostuttu tekemään myös viiliä, kun menin ääneen muistelemaan äitivainaan sitä aikoinaan tehneen. Purkki punaista maitoa + purkki punaista viiliä, sekoitus, kaato annoskuppeihin, kansi päälle ja vuorokaudeksi huoneenlämpöön ja sitten jääkaappiin. Hapanta sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti