Bertha

Kalliin (uus induktioliesi ja uuni; rouva Stockan kosmetiikkaosastolla - and we're talking Chanel, Lancôme, YSL...) lomapäivän päätteeksi istahdimme Berthaan nauttimaan. Kerran ollaan aiemmin Berthassa käyty, ja silloin oli kokemus kerrassaan hieno, paitsi että tarjoilija höpötti henkilökohtaisia asioitaan, ja illan lopuksi sommelier tuli "kattoon miltä sun naama näyttää", kun digestiiviksi tarjosi Vin Jaunea, eli keltaviiniä. Juu, kiitos, jos tätä naamaa haluaa tulla varta vasten katsomaan, se ei todellakaan ole ilmaista. Eikä tällaiselle Tio Pepen ystävälle keltaviini ole mikään naamaa vääntävä koettelemus.

Päätimme kuitenkin antaa Berthalle toisen mahdollisuuden, kun ei Tampereella valinnanvaraa juurikaan ole (Välimäki on kuulemma tänne avaamassa ravintolaa keväällä :-0 ). Tällä kertaa palvelu oli rentoa, ystävällistä, asiallista, asiantuntevaa. Tarjoilija osasi vastata kysymyksiin hyvin ja kertoi kivasti viineistä ja ruuista, mutta ei sortunut tilittämään elämäänsä.

Alkupalaksi otimme tähtianis-fenkoliliemessä kylpenyttä silakkaa, jonka seurana oli lime-fenkolimajoneesia, fenkolimuffinssi (ne varmaan näki, että mä olen tulossa, kun käyttivät näin auliisti fenkolia!), marinoitua varsiselleriä ja silakanmätiä. Riesling jäi pikkuisen annoksen jalkoihin, mutta hieno aloitus, kerrassaan.

Pääruuaksi otin pehmeäksi haudutettua turskaa, joka kellui herkkusienikastikkeessa. Turskan seurana oli linssejä, fenkolia (!) ja paprikaa. Turska oli todella hyvää, kastike melko tavanomaista, mutta kasvislisukkeet erinomaisia. Suolaa oli meikäläisen makuun ihan liikaa ja annos sen verran iso, että loppupuolella alkoi jo hiukan tökkiä. Kyytipoikana tarjottu rosé ei sopinut annokseen lainkaan, vaan maistui suussa lähinnä salmiakilta.

Vakiheila valitsi pääruuakseen nautaa 3:lla tapaa palsternakkapyreen kera. Kehui annosta hyväksi, mutta kovin tummasävyiseksi ja tuhdiksi.

Jälkiruuaksi otin kermaa, sitruunaa ja mustaherukkaa, joiden koristeena oli manteli-hunajakeksi, jota täytyy yrittää replikoida kotikeittiössä. Jälkiruuan kanssa tarjottu esiwein sopi annokseen loistavasti.

Yllättävän tiuhaan Berthan ovi kävi arki-iltana, mikä ilahdutti. Erehdyimme luulemaan, että Tampereella on ruokaa arvostavia ihmisiä. Mutta illan edetessä ja ravintolan ollessa kovin intiimi, kävi jopa rauhaa rakastavan ihmisen mielessä ajatus, että väkivalta voi todellakin olla ratkaisu.

"Me ollaan käyty just Murussa; mikäs teidän filosofia on", "olen kasvissyöjä, mutta en voi syödä mitään kasvista", "voiko täällä syödä mitään, kun en juo viiniä", "en juo punaviiniä, en juo chardonnayta, en juo tuota ehdottamaasi rieslingiä", besserwissereitä, ruuasta yhtään mitään tietämättömiä, patuja jotka puhaltavat viimeiset tupakansavut saavuttuaan ravintolaan... Oli pakko pyytää pikaisesti lasku, kun viereen istui seurue, joka aiheutti semmoista hampaiden kiristelyä, että amalgamit (sekä omat että viereen istuneen henkilön) olivat vaarassa. Teki mieli käydä halaamassa tarjoilijaa ja ihailemassa tämän piiiiitkää pinnaa. Itse olisin jo bitch-slapannyt useampaakin aasiakasta.

Uskoa hieman palautti 80-vuotias, pukuun pukeutunut, kaunis, charmantti, shampanjaa siemaileva herrasmies (en nyt puhu Luigista), jolla oli kauniit käytöstavat. Vielä on ihmisiä, jotka osaavat olla.