Maailmassa on yksi asia, josta suurkaupungin kasvatti (= parempi puolisko) on toiseksi pimeimmän Pohjanmaan peräkylän kasvatille (= minä) kateellinen: kouluruoka. Meidän pienenpienessä kyläkoulussa nimittäin oli Aune. Aune kokkasi koulun ruuat yksin, ja ruuan raaka-aineet oletettavasti olivat lähiäkin lähempää lähiruokaa. Ainakin perunat tulivat naapurista, ja aamuisin Aune kärräsi maitotonkat kauniin Rexi-koiransa seuraamana hiekkatien viereen odottamaan lähitiloilta (= max 2 km:n säteeltä) tulevaa maitoautoa.
Sanomattakin selvää, että ruoka oli hyvää ja laadukasta, eikä kylän kakaroilla ollut aavistustakaan, että samaan aikaan 10 kilometrin päässä yläasteella mussutettiin kumiperunoita. Perunamuusi oli kermaista ja voista, maksapihvit meheviä, ja se tilliliha – voi jestas, että mikään ikinä voi olla niin hyvää: pehmeää, mehukasta vasikan lihaa, järjettömän hyvää kastiketta, jossa runsaasti tilliä. Voi, nam! Toinen Aunen bravuuri oli joulun aikaan tarjottu riisipuuro ja luumukiisseli. Puuro ei ollut mitään ovo-laktoa, vaan voilla ja lähimaidolla tehty, ja luumukiisseli täyteläistä ja juuri sopivan makeaa suolaisen puuron kanssa. Siskon kanssa kinuttiin isää (= koulun johtaja) tuomaan koululta ylijäämäpuurot ja -kiisselit vielä pitkään sen jälkeen, kun oltiin jo muutettu pois kotoa.
Aunessa oli sekin hyvä puoli, että oppilaat näkivät, miten ruoka valmistuu ja että ruuanlaitto on todellakin yhden ihmisen harteilla. Jos joku kakara kehtasi huomauttaa, että kylläpä ruoka haisee, puuttui koulun johtaja siihen heti: Aunen ruoka tuoksuu, sinä haiset. Ei ehkä nykypedagogiikan mukaista, mutta toimivaa.
Keittämisen ohella Aune siivosi koko koulun ja toimi myös allekirjoittaneen päivähoitajana isän työpäivän ajan. Sain autella keittiössä, ja Aune varmaan sääli Knorrin kanamakaronijauhepussikeitolla kasvatettua lasta, kun sain syödä voita (uuhhh…), lanttupaloja ja lihalientä tiskin alta. Päivän jännitysmomentti oli, milloin Aune lähtee vihanneskellariin hakemaan tarvikkeita, jolloin Barbie ja Ken viimeinkin pääsivät keittiössä pussaamaan.
Aunehan toki oli kamalan vanha. Uskaltauduin kysymään ikää, ja Aune vastasi olevansa 42. Järkyttävä mummo, siis!
Näin kymmenen vuotta vanhempana mummona tajusin äskettäin, että peilistä näkyy nykyään äidin sisko, Taimi. Pulleat posket, kaksoisleuka ja sikkaralla olevat silmät. Voi apua! Mutta sitten muistin, miten mukava Taimi oli: aina hymyileväinen ja ystävällinen, tukka kauniisti laitettu ja huusholli tyylikäs ja siisti. Ja herraisä sentään, Kauhavan vallesmannin vaimo! Että ei ollenkaan huono, jos noin hyvä täti peilistä näkyy. Sitä vitivalkoista tukkaa odotellessa.