torstai 4. elokuuta 2022

Nyt vastustaa

 

Musquéekin mätäni :-(

Kyllä nyt luonto yrittää nujertaa pienen ihmisen. Ei riitä se, että lehtokotilot bilettää pitkin tonttia, vaan nyt bileisiin on liittynyt myös jättipalsami. On sitä tontilla ollut vuosikausia, mutta pari yksittäistä kasvia on ollut helppo nykäistä nurin – joskin tyypillä on aivan järjettömän hyvä koodi! Jos varsi katkeaa, alkaa se pukata sivuhangoista uutta kukkaa. Jos taas kasvin saa juurineen ylös ja jättää niille sijoilleen, kukat nousevat iloisesti kohti aurinkoa, eivätkä kuukahda. Siksi se onkin niin mahdoton leviämään.

Muutama vuosi sitten iloitsin, kun kasvia ei enää näkynyt, kunnes puoliso huomautti, että läheinen pajupuska on aivan täynnä palsamia. Sain sen sieltä jotenkuten kitkettyä, mutta tämä vuosi on saanut kasvustot räjähtämään. Palsamia on ihan joka puolella, aivan jäätävät määrät. Olen vedellyt sitä trimmerillä ja nyppinyt ylös, mutta parin päivän päästä taas joka paikka helottaa pinkkinä. Ihan mahdoton urakka saada se poistettua tontilta, etenkin kun naapurissa se kasvaa iloisesti, mutta pakko yrittää, sillä paikat, jotka jättipalsami on valloittanut, ovat melkoisen kamala näky – vaikkakin pölyttäjät rakastavat palsamia. Porin kaupunki oli tukeutunut lampaisiin, jotka paremman puutteessa syövät myös palsamia. Ehkä tästä on lähdettävä lammaskaupoille, sillä ihmisvoimin tuon kurissa pitäminen on mahdotonta.

Luonto yritti nujertaa ihmisen vielä rajummallakin konstilla, sillä kurpitsoja kastellessani jalkojen juuresta lähti aivan tajuttoman iso, musta ja sähisevä kyy! Luulin sitä ensin rantakäärmeeksi, kun se oli niin iso ja musta, mutta kyllä sieltä sahalaita erottui. Ei olekaan vuosikausiin ollut kyitä pihassa, eikä yläpihassa kertaakaan. Viime talvi näytti suosivan matelijoita, sillä vesi- ja sisiliskoja on nyt runsaasti. Siirsin kurpitsat pois kurpitseriasta ja trimmeröin joka paikan matalaksi. Eniten hirvittää se, että kyy näkyi paikassa, jossa meidän vanhempi koira viihtyy. Siksi käydäänkin useamman kerran päivässä varmistamassa, ettei kyytä näy – kyillä kun on aika pieni reviiri. Kyy ei ole rauhoitettu, joten hengestään pääsee, jos vielä näytille tulee. Arvostan oman perheen henkeä enemmän kuin yhden myrkkyluikeron.

Siinä kyypöheikköä trimmeröidessäni katse osui elämänlankaan, joka iloisesti kiipeili pitkin terijoensalavaa. Tämäkin vielä! Anoppi aikoinaan toi meille (pahanmakuista) karhunvatukkaa, jonka mukana tuli tontille elämänlanka. Sain elämänlangan kitkettyä pois, ja myöhemmin poistin myös karhunvatukat, kun olivat niin puisevan makuisia. Nyt on sitten kumpikin palannut, sillä salavan juurella näkyi kasvavan karhunvadelmaakin. Kyllä on elämänlanka sitkeä kasvi! Niin tiukasti oli salavaan kietoutunut, ettei sitä vetämällä irti saanut.

Luonto on myös sitä mieltä, ettei päärynät kuulu tämän perheen ruokavalioon. Päärynäpuut ovat nyt tekemässä ensimmäistä kertaa hedelmiä, mutta ukkosmyräkkä toi tontille kovia tuulenpuuskia ja rankkasateita, ja toinen päärynäpuista katkaisi niin ison oksansa, että puusta lähti puolet pois. Kasvihuone, ihme kyllä, pysyi kasassa, mutta puu ei. Parempi puolisko yritti hioa puusta pahimmat särmät pois, jottei se ala kerätä vettä sisäänsä ja lahoa pystyyn. Toivottavasti puu tokenee.

Se toki on hyvä asia, että kauriit ovat jostain syystä pysytelleet tämän kesän pois tontilta (söisivätköhän ne palsamia?), joten ollaan saatu satoa punajuuresta. Ilo se on pienikin ilo.


Loppukaneettina elämänviisaus jälkipolville: ei kannata laittaa marjaludetta suuhun. Maistuu pahalle ja puree huulesta. Ahneella on luteinen loppu.

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Satokausi 2022


Kylmän kevään vuoksi satokausi alkoi myöhään, mutta nyt ollaan taas siinä tilanteessa, että satoa täytyy jopa alkaa säilöä. Juuri äsken kerrattiin papujen fermentointiohje ja laitettiin ensimmäinen setti tulille, ja aamulla sain nauttia lasillisen oman pihan viinimarjamehua. Herneitä, sokeriherneitä ja lehtikaalta ollaan pakastettu (edelleen kiitos Sauvajyväselle Red russian -vinkistä. Sen maku kestää pakastamisen yllättävän hyvin) ja pari purkkia säilötty kurkkuja. 

Kaalivuosi on ollut - lehtikaalta lukuun ottamatta - surkea. Yksi kyssä pilkottiin ramen-keittoon (ramen on ollut meillä tämän kesän hitti) ja parsakaalin peukalonpään kokoiset kukinnot heitettiin pizzan päälle. Helteinen sää on saanut kaalit aloittamaan kukintansa aikaisin, joten sato jää niukaksi. Suippokaalista on tulossa muutama kerä, jos vain suinkin jaksavat kasvaa.

Salaatin kanssa tuskailin koko alkukauden, kun se ei vaan ruvennut itämään. Nyt on Merveille des quatre saisons ehtinyt salaa kerälle asti. Ikinä en ole aiemmin onnistunut kasvattamaan salaatinkerää, sillä olen kaikki lehdykät käyttänyt saman tien, kun ilmestyvät näkösälle. Yrtit kasvavat muhkeina, jopa kirveli, joka on aiempina vuosina ollut melko kitukasvuinen. Chef löysi hurjan hyvän chilisoosin ohjeen, johon tulee tukko korianteria, joten puutarhurin överikylvöille oli kuin olikin kysyntää.

Kurpitsoista Eso on ehtinyt tehdä jalkapallon kokoisen hedelmän, ja yhdessä Potimarronissa kasvaa useampi pallero. Musquee de provence sen sijaan näyttää jäävän yhden hedelmän varaan, mikä on harmi, sillä se on niin hyvänmakuinen. 

Peruna alkaa kellastua hyvää kyytiä, joten kohta on sen pakastamisen vuoro. Sitä ennen pidetään kuitenkin fritto misto -sessio, eli kaivetaan rasvakeitin varastosta pihalle ja fritataan kaikkea mahdollista, sillä chef on kaivannut frittipottuja. Rasvakeittimen siivoaminen on sellainen rupeama, että parasta ensin suunnitella viikon mittainen frittimenu, ennen kuin hommaan viitsii ryhtyä. Punajuuresta on tulossa kunnon sato pitkästä aikaa, sillä jostain syystä metsäkauriit ovat pysytelleet pois pihasta. Yleensä meillä säilötään punajuuret lindströmeinä, sillä punalaputettua luomujauhelihaa on usein tarjolla, ja lindströmit käyvät keittoihin, voileipiin ja pastoihin. Ensin on kuitenkin pakko tehdä borschia ja fritto mistossa voisi testata Instassa nähtyjä Gill Mellerin sipuli-punajuuriraastesyheröjä.

Kasvihuone on taas yhtä viidakkoa. En ymmärrä, miten jotkut saavat kasvinsa pysymään sievinä ja toisistaan erillisinä. Meillä kurkku kiskoo lähellä kasvaneen chilin nurin, ja tomaateissa on varkaiden varkaiden varkaita ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Ehkä sitten eläkkeellä vahdin kasveja kuin haukka monta kertaa päivässä.

Chilisato mitattaneen ämpäreillä tänä vuonna. Talvehtinut Cream fantasy on tehnyt hedelmää jo muutaman kuukauden, ja kun en hennonnut heittää ylimääräisiä taimia pois, kasvaa Cream fantasyä kolmessa potissa. Se on hurjan satoisa kasvi, joten yksi olisi varmasti riittänyt. Uudet chililajikkeet Oda ja Archibo ovat myös melko satoisia, mutta ne kyllä menevät meillä paprika-kategoriaan, sillä ovat täysin tulettomia. Hyvänmakuisia kuitenkin. Kumpikin on Fataliin asteikolla kakkosia, joten oletimme vienoa tulisuutta. Mutta kokemuksesta tiedämme, ettei kapsaisiini jakaudu tasaisesti, joten voi olla, että jokin yksilö onkin tulinen. Ilmaissiemen Pretty purple tekee runsaasti peukalonkynnen kokoisia hedelmiä, jotka ovat niin tulisia, että menevät chefin privaattikäyttöön.

Tomaattisato näyttää jäävän vaatimattomaksi, koska kirsikkatomaatit päätyivät kylmän kevään honteloittamina kompostiin. Isommat tomaatit ottavat helposti nokkiinsa mullan kuivumisesta ja mädännyttävät hedelmän alaosan, jolloin niistä tulee käyttökelvottomia. Toivottavasti kuitenkin saadaan muutama satsi tomaattikastiketta keitettyä, sillä se on meillä se kaikkein tärkein säilöntä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Twinkle, twinkle little pea

 

Lapsena söin itseni irti herneistä Maija-tädin puutarhassa, enkä sen jälkeen pystynyt herneitä edes maistamaan seuraavaan 40 vuoteen. Pelkkä hajukin etoi. (Sama kävi muutama vuosi myöhemmin valkoviinin kanssa, kiitos Liebfraumilchin...) Kuitenkin jostain syystä melko aikaisessa vaiheessa herneet ilmestyivät tähän puutarhaan ja ovat siitä lähtien kasvaneet kasvimaalla joka kesä.

Muutama vuosi sitten luin lehdestä, miten italialaiset ovat ihastuneet suomalaisiin pakasteherneisiin, sillä täällä herneet pakastetaan pikaisesti sadonkorjuun jälkeen - mikä onkin se taika herneissä. Torilta ostetut, sokerinsa jo tärkkelykseksi muuttaneet herneet ovat kitkeriä, mauttomia ja jauhoisia, toisin kuin oman pihan sokeripommit. Jutun jälkeen älysin itsekin ruveta pakastamaan ylijäämäherneet.

Pari päivää sitten pakastin yhden setin Twinklejä (mukavan matala lajike, ei lamoa) ja sitten tajusin: paprikan ja chilien ohella herneet on se vihannes, mitä talvisin tykkään pakastimesta kaivella ruokiin (ei siis he-ma-pa, vaan he-pa-chi). Paras pikalounas on setti pastaa, herneitä ja parmesania. Eli herneitä täytyy ens vuonna kasvattaa ainakin triplasti tähän astiseen verrattuna, jotta saa kunnon määrän pakastettua talteen. Kasvimaalla ne eivät paljoa vie tilaa ja bonuksena vielä lannoittavat maata typpeä keräävillä juurillaan.

Naukseri 1.0:n perintönä meillä kasvaa myös sokerihernettä. Sitä päätyy pakastimeen monta pussillista, sillä se on yllättävän satoisa. Talvella nakkelen sitä keittoihin, wokkeihin ja patoihin. Ei se normihernettä voita makunsa puolesta, mutta kestää pakastamisen ihan kiitettävästi.

tiistai 12. heinäkuuta 2022

Yhden sitaatin tähden

 

”Minusta tulee karriäärinainen”, sanoi kuuden laudaturin ylioppilas paikallislehdessä 1980-luvun alussa. Meikäläisellä ei ollut aavistustakaan, mikä on karriääri, mutta hienoltahan se kuulosti. Sattumoisin muutama vuosi myöhemmin ostimme kyseisen tytön kotitalon, ja pihalla uskaltauduin kysymään, minne kannattaisi suunnata opiskelemaan. ”Tampereella on laadukkain kielten opetus”, kuului vastaus.

Yksi pieni sitaatti lehdessä sitten määritti, mille kasvuvyöhykkeelle viherturaaja asettui. Nuorisolle tosin vinkiksi, että jos osaat kieliä, ei niitä kannata opiskelemaan lähteä, vaan hyödyntää kielitaitoaan opiskelemalla jotain aivoja haastavampaa.

Ja mikäs tällä vyöhykkeellä on ollut ollessa. Kaikki ihanat kasvit menestyvät japaninsiipipähkinästä mustavahakkaaseen (lasketaanko sienet kasveiksi?) ja anoppi kasvatti menestyksekkäästi meikäläiselle aviomiehen. Tänä keväänä vyöhykkeen kutsun kuuli myös siskoni, joka muutti käsivarrenmitan päähän (huippua!!!). Kirsikkana kakussa karriäärinaisen kotitalo on taas menossa kaupaksi, jolloin pääsemme eroon kuolevalla paikkakunnalla sijaitsevasta talonrotiskosta.

Tampereen ainoa vaihtoehto oli Turku, jonne muistaakseni hainkin opiskelemaan. Sehän olisikin ollut kamala vaihtoehto - ei pelkästään murteen takia, vaan myös rahan. Minähän olisin kaiken omaisuuteni hassannut Kauppilaan ja telttaillut kesän Liedon kukan & puutarhan liepeillä.

Vielä en toivottavasti kuitenkaan ole loppusijoituspaikassani. Kyllä täältä pitää veden ääreen päästä, sillä näin 47 vuoden jälkeen uiminen on edelleen yhtä ihanaa kuin taidon oppiessani Los Pacosissa :-D Jestas, että mä oon vanha!

lauantai 18. kesäkuuta 2022

Voi makeuden määrää

 

Ennen vanhaan se oli suola. Ulkona syödessä alkoi tökkiä ruokaan hölvätyn suolan määrä ja yöllä piti herätä juomaan mukitolkulla vettä. Seuraavana päivänä kasvot olivat kauniin sileät. Sittemmin tuntuu suolan määrä ruuissa hiukan maltillistuneen. Mutta nykyään se on sokeri.

Pikkuhiljaa alettiin huomata miten karkeista ja suklaasta tuli entistäkin makeampia (kutsumme ilmiötä nimellä new and improved recipe). Sitten tuli makeat grillauskastikkeet, ja Farangin karamellipossu niin sanotusti räjäytti pankin. Sen jälkeen ei tunnu olevan enää mitään rajaa makeuden määrälle.

Ennen niin hyvät aasialaiset ruuat ovat muuttuneet järjettömän makeiksi sokerimössöiksi. Joku vuosi sitten eksyttiin Ratinan Kung Fu Pandaan, ja kumpikin sanoi ensimmäisen ruokalajin kohdalla, että onpas kivasti makea. Toinenkin oli makea, samoin kolmas – kaikki buffetin ruuat paljastuivat makeiksi. Nopeasti tuli ällö olo kaikesta siitä sokerista. Stockan K-kauppa myy jonkin lohjalaisen lafkan aasialaisia ruokia, jotka ovat niin sokerisia, että pari haarukallista riittää. Jossain saatiin jopa sushia, jonka riisi oli ylimakeaa.

Äskettäin käytiin Kangasalan street food -festareilla lounaalla. Oli ihanaa istua rannalla auringonpaisteessa ja syödä mukavan vähäsuolaista varraspossua, mutta pian alkoi barbecuekastikkeen makeus käydä yli - onneksi kastiketta kuitenkin oli vähäinen määrä. Ei taida vähäsokerista barbecuekastiketta enää olla olemassakaan.

Kangasalan Alkossa osataan heti ensimmäisenä varmistaa, ettei valko- tai roseeviini vaan ole puolimakeaa, sillä niitä siellä riittää. Sen jälkeen vasta katsotaan rypälelajike. Jopa punkusta joutuu varmistamaan jäännössokerin määrän.

Suurin synti makeuden saralla on juustonaksujen sokerointi! Mikä pettymys, kun avaa naksupussin ja suuhun leviää juustoisuuden sijaan sokeri. Pirkka-juustonaksuja osaan jo välttää, mutta nyt tuli Lidliinkin kotimaisia juustonaksuja, jotka ovat samaa sokerimössöä (4,4 g sokeria 100 g:ssa naksuja!). En kannata naksuhävikkiä, mutta eiväthän nuo ole syöntikelpoisia.

Mikähän siinä on, että nykyihmisen (paitsi viiskymppisen jäärän) maku on muuttunut niin paljon makeampaan suuntaan? Onko se jatkuva limpparin lipittäminen saanut kaipaamaan sokeria myös ruokiin? Ikävä trendi kerta kaikkiaan.

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Valkoisten puiden kukinta

 

Etupihalle istutin aikoinaan 2 päärynäpuuta, Pepiä varmaankin. Parisen vuotta taisivat siinä olla, kunnes niihin iski joku tauti ja lehdet alkoivat mustua. Päädyttiin kaatamaan puut, kun mustuivat joka vuosi. Oltiin useampi vuosi ilman päärynöitä, kunnes kollega ja sisko alkoivat hehkuttaa omien päärynöiden makua. 5-6 vuotta sitten (vai jopa aikaisemmin?) hankittiin Pinsiön taimistolta 2 uutta päärynäpuuta (Pepi edelleen???) ja istutettiin ne takapihalle. Siinä ne kasvoivat ihan nätisti, mutta eivät kertaakaan kukkineet. Viime syksynä väläytin paremmalle puoliskolle puiden kaatamista, mutta hän ei hennonut. Tänä keväänä katselin puita ihmetellen, kun näytti siltä, että niissä oli kukkasilmuja. Ja runsaasti! Nyt kumpikin puu kukkii valkoisena pilvenä, tosin pölyttäjiä ei näy. Mutta saispas edes yhden päärynän maistiaisiksi!

Vieressä oleva kriikuna (kuvassa) sen sijaan alkoi viime vuonna kuolla. Tänä keväänä sen alaoksat kukki valtoimenaan, mutta 90% puusta on kuollut. Ajateltiin antaa sen olla paikoillaan siihen asti, että nähdään tuleeko raakileita. Jos ei tule, niin kaadetaan puuparka saman tien. Muutoin se saa odottaa syksyyn.

Kadonnut luumupuu puolestaan teki comebackin. Aikoinaan tontin reunassa kasvoi anopin tuoma Sinikka, joka teki ihanan makeita luumuja. Sitten iski vesimyyrä, eikä Sinikka pysynyt pystyssä ilman juuria. Korvaajaksi ostin Urjalan taian, joka mökötti kasvihuoneen takana muutaman vuoden, kunnes teki hirveän korkealle yläoksilleen luumuja –valtavan hyvänmakuisia nekin. Viime vuonna huomasin yhtäkkiä, että rusokuusaman seassa kasvaa Sinikan juurivesa. Siis sellainen 4 metriä korkea ja kukkiva. Näköjään ihmisellä voi olla pihassaan puu ihan tietämättään. No, tänä keväänä pistin paremmaksi: ihmisellä voi olla pihassaan 4 (!) puuta tietämättään. Rusokuusaman takana nimittäin kasvoi kolme muutakin Sinikan jälkeläistä, joista 2 ihan kunnon kokoisia ja paksurunkoisia. Harmillisesti ovat jääneet verkkoaidan huonommalle puolelle, mutta kaipa niistä jollain konstilla saa luumut poimittua, mikäli sellaisia sattuu tulemaan.

Omenapuu on vasta aloittelemassa kukintaansa, mutta sekin näyttää kukkivan todella runsaasti. Viime vuonna Sävstaholm toipui 3 vuotta kestäneestä pihlajanmarjakoi-invaasiosta ja teki suuria, mehukkaita omenia, joissa makeus ja hapokkuus oli hyvässä tasapainossa.

Eikä pidä unohtaa pensaita! Marjatuomipihlaja Härkätien herkku kukkii valkoisena pitsipallona. Helteisenä kesänä sen marjat ovat todella makeita, vadelman ja mesimarjan makuisia.

Onhan se toki kivaa, että kukinta on runsasta. Mutta kun piha on ollut valkoinen 8 kuukautta, voisi välillä katsoa jotain muutakin väriä…

perjantai 20. toukokuuta 2022

Lapualaanen makumaailma


Kaikki alkoi halsterikalasta. Oli sen verran lämmintä yhtenä päivänä (viimeinkin!), että heitettiin halsteri nieriän kera grilliin. Omasta pihasta ei vielä yrttejä saa, joten jouduttiin turvautumaan kaupan versioihin nieriän mahan täyttämiseksi, eikä kaupan yrteissä tietenkään ole kunnolla makua. Seuraavana päivänä piipahdettiin ohikulkumatkalla Honkasen puutarhassa hakemassa pelargoneja ja tsekattiin samalla, joko olisi yrttejä tarjolla. No oli, mutta vaan perusbasilikaa ja -persiljaa. Eikä edes pinkkejä pelargoneja.

Päätin sitten testata jo viime vuonna löytämääni lapualaista Kurjen puutarhaa  (Mikä nimi! Mikä logo!), joka kasvattaa luomuvihannesten ja -yrttien taimia, ja heittäydyin villiksi. Ostoskoriin päätyi herukkasalvia, kiinansipuli, oliiviyrtti, sitruunaverbena, tulinen (!) oregano, appelsiinitimjami, kuvernöörinkukka eli valkosipuliyrtti ja vielä laakerinlehtikin, kun sellaista ei ole missään tänä vuonna näkynyt, enkä ole ihan varma, että tuo nykyinen, talvehtinut yksilö jaksaa lähteä hyvään kasvuun.

Ja kun kerran aloitin, kliksuttelin itseni Paratiisin taimitarhaan ja poimin sieltä ostoskoriin vaaleanpunaisen herukan, kun ei sellaistakaan ole pienemmän hiilijalanjäljen päässä ollut. Yksi ainokainen taimi näytti nololta ostoskorissa, joten mukaan lähti myös anopinkieli Tough lady ja kultaköynnös Global green.

Taimet lähtivät parissa päivässä taimistoilta Kangasalaa kohti ja tietysti niiden saapuminen ajoittui sellaiseen iltapäivään, kun parempi puolisko oli jo reissussa, eikä palaa muutamaan päivään. Pakkasin pyörään mukaan kaiken maailman kiinnityshärpäkkeitä ja sain kuin sainkin haettua kummankin paketin; eri kerroilla, tosin.

Paratiisin kasvit olivat hyväkuntoisia. Viinimarja oli ehtinyt Porissa jo riehaantua ja on kohta kukkimaisillaan. Täällä vaan ei ole yhtään pölyttäjää, kun viime yökin oli pakkasyö.

Kurjen yrtit tulivat kummallisen pienessä laatikossa, eikä ihme, sillä ne oli vain kerätty paperikassiin ja laitettu sellaisenaan pahvilaatikkoon. Kiitos Matkahuollolle, kun toivat laatikon niin huolellisesti lähikauppaan, ettei yksikään taimi ollut edes multainen.

Seuraavaksi ihmetelläänkin, mihin ihmeeseen saa kaikki yrtit kasvamaan, kun kaikki ruukut ovat jo käytössä…