Kangasalan kääpiö

Tällainen siitä sitten tuli. Aika hieno oikeastaan: todella kirkkaanoranssit, tähtimäiset ja repaleiset kukat sekä piparkakkumaiset lehdet, joissa upea, tumma sävy. Äitinä hänellä on Apricot, mutta isästä ei ole hajua. Ehkä Bua, joka siinä lähistöllä viime kesänä majaili. Kukkavana on todella korkea, kuten äidillään, mutta muuten kasvutapa on maltillinen.

Sinänsä kyllä nappiristeymä, sillä rakastan tähtipelargoneja ja tuota kummallista tummaa sävyä pelargonien lehdissä.

Tänä vuonna olen napsinut pelargoneista kukkineet kukkavanat pois, mutta yhteen, nimettömään tähtipelargoniin olen ne jättänyt, sillä se kasvattaa innokkaasti uusia lehtiä kukkavanoihinsa. Täytyy toivoa, että se risteytyy lähistöllä olevien kavereittensa (nimetön kirjavalehtinen, nimetön pinkki ja Australian villipelargoni) kanssa, niin saa ensi vuonna jatkaa näitä jännittäviä kokeiluja.

Kovin helposti eivät pelargonit tunnu siemeniä näin taviksen pihassa tekevän. Ja meidän kesä on niin lyhyt, etteivät siemenet ehdi ulkosalla kypsyä - tämänkin pelargonin siemen kypsyi vasta lokakuussa. Mutta onhan tässä vielä aikaa odotella, että johonkin kukkaan ilmestyy haikaran nokka (pelargós on kreikkaa ja tarkoittaa kattohaikaraa, suom. huom.).

Seuraava haaste on saada Kangasalan kääpiö talvehtimaan. Viime talvesta selvisi vain 3 pelargonia, vaikka paria kymmentä kokeilin talvettaa. Kääpiötä pitää yrittää pitää kuin... niin, kuin kukkaa kämmenellä, koko talvi.

Ton, ton, ton -kesä

On tämä ollut erikoinen kesä: leppäkertuton, kirpaton, heinäsirkaton, sammakoton, sisiliskoton – tosin myös hyttysetön, mikä on iloisena otettu vastaan.  Ihana istua rauhassa kesäkeittiössä ilman, että koko ajan joku inisee korvan juuressa. Mutta muuten tämä hyönteis- ja matelijakato on ollut hyvin erikoinen ja huolestuttava.

Pölyttäjiä on riittänyt, mikä on otettu muhkeana marjasatona vastaan. Tosin kesä ei ole ollut pihlajanmarjakoiton, vaan kaikissa omenoissa näkyy nyt jo reilusti koin vioitusta. Omenasatoa ei siis ole odotettavissa, joskin naapurin mummo oli salaa käynyt meille kiikuttamassa ämpärillisen omia omppujaan. Kaalit nitistyivät kaalikoin ja lehtokotiloiden hampaisiin, mutta herneet ovat olleet hernekääräisettömät ja perunat sepäntoukattomat.

Kesä ollut myös miltei aamu-uinniton. Vain kolme aamua on ollut niin lämpimiä, että olisi voinut aamu-uinnille lähteä, mutta vain yhtenä aamuna olin tarpeeksi virkeä moiseen - uinti kun vaatii muutaman minuutin pyöräilyn kumpaankin suuntaan. Siitä tuli vähän murheellinen uinti, sillä juuri kun olin kuivattelemassa, paikalle tuli naapurustossa asuva mummo, joka harmitteli, ettei ollut lähtenyt aiemmin, jotta olisi saanut uintikaverin. Mummon kesä on siis papaton: vielä viime kesänä mummolla oli pappa uintikaverina, muttei näköjään enää.

Ketutonta kesää emme ole viettäneet. Viimeksi eilen illalla kaksi ketunpoikaa vilisti tontilla, ja pari päivää sitten tontilla oli rynnistänyt hervottoman suuri hirvi. Onneksi ovat harmittomia vierailijoita, toisin kuin siskon pihalle eksyneet villisiat...

Elokuusta toivomme aurinkoista ja lämmintä, sillä kasvihuonekausi alkoi 2 viikkoa myöhässä, joten vielä on suurin osa tomaateista ja kaikki chilit ja paprikat täysin vihreitä. Toivottavasti ehtivät kypsyä, sillä satoa on tulossa muhkea määrä, kiitos uuden (ja superihanan) kasvihuoneen.

 

Kaikkea ei voi saada

Bonuspisarat

Kesäkuun alkupäivinä katselin rautakaupan puutarhaosaston upeita verenpisaroita ja mietin, että tuostahan olisi saanut kuistin ruukkuihin runsasta kukintaa muutaman vihreän tökön sijaan. Tammikuun lopulla olin ostanut Pirilästä 6 kpl verenpisaran plugitaimia, eivätkä ne kesäkuussa olleet lähelläkään kukkimista, sillä olin niitä tiuhaan latvonut. Ennen vanhaan sitä osti kesäkukat taimistoilta ja sai saman tien pihan hehkumaan värikkäästä kukinnasta. Nyt, kun on niin kauhea iili kasvattaa kaikki itse, alkaa kukinta vasta heinäkuun puolella.

Mutta kun se kasvattaminen vain on niin kivaa. Jopa tänä vuonna ovat omakasvatteet runsaita, vaikka niiden esikasvatus venyikin sisätiloissa toukokuun lopulle, ja olin ihan varma, että suurin osa taimista kuukahtaa niille sijoilleen. Otin tyylisuunnaksi niittymäisen ruukkuistutuksen (toisin sanoen tungin ruukkuihin sitä sun tätä) ja nyt saa päivittäin käydä ihmettelemässä, mikä on alkanut kukkia. Kukkien joukossa tosin oli yksi tomaatintaimikin, enkä ole ihan kaikista nousevista varsista varma, ovatko ne oikeita taimia vai vain siementäytyneitä rikkaruohoja. Ihanasti kaikki kuitenkin kasvaa, joskin leukoijamonsteri ilmestyi pihaan taas tänä vuonna ja rei'itti leukoijat heti alkuunsa.

Toki siemenestä kasvattaminen on edullisempaa kuin valmiiden kukkien ostaminen, ja samalla saa puutarhaan lajikkeita, joita ei kaupassa myydä. Ja huom. olin niin kauhean viisas, että juurrutin kaikki verenpisaroiden latvotut osat, ja nyt on kokonainen ruukku täynnä kukkivia latvapistokkaita. 

Vielä on jännitysmomenttina viime vuoden siemenestä kasvatettu pelargoni. Muoto antaa ymmärtää, että hän on kääpiöpelargoni, kuten toinen vanhemmistaan, mutta jännä nähdä, millainen kukka siihen syntyy. Ajattelin antaa hänelle nimen Kangasalan kääpiö, vaikkakin pelargonit tupataan nimeämään paikkakunnan ja naisen nimen yhdistelmällä. Ei se Ulla nyt niin hieno nimi ole, että sillä kukkaa tahtoisi nimetä.

Aikaisen kukinnan lisäksi on toinenkin asia, mitä en voi saada: käytiin perinteisellä Pälkäne-pyöräilyllä ja huomattiin, että mun taloni oli myyty! Portin pieleen oli ilmestynyt postilaatikko, ja yläkerran ikkuna oli auki. Ja toinenkin ihailemani autiotalo oli saanut asukkaat, sillä kuistilla oli kukkia ja pihassa polkupyörä. Onpa hyvä, että talovanhuksista aletaan pitää huolta. Autiotalot ovat aina niin surullisia.

Onneksi on kuitenkin jotain, mitä voi saada: karmean kesäflunssan viimeisille lomapäiville ja ampiaisenpiston kämmenselkään. Että sillai saamapuolella ollaan.
 

Voihan Linnunlaulu!

Jotenkin ajattelin, että tämä lyhyt lomanen menee pienimuotoisissa pihahommissa, pyörän selässä ja Vesijärven aalloissa. Mutta tässähän vallan joutuu huitelemaan puutarhan ja hellan välissä, sillä säilöntäkausi alkoi! 

Pikkuvarpusten pyrähtely valkoherukkapensaassa sai huomaamaan, että pensashan notkuu kypsistä marjoista, joten Pirilän kukkatalon ilmaisämpäri piti ottaa kauniiseen käteen ja suunnata puskiin. Yksi pensas tuotti 1,5 ämpärillistä marjoja, mikä on kyseisen pensaan ennätys. Jälleen kerran keskellä helteitä piti kaivaa Mehu-Maija varastosta ja ruveta höyryttämään herukoita mehuksi. 

Papujen ohi olen kulkenut monta kertaa päivässä, mutta nyt älysin pöyhäistä lehtiä, ja sieltä altahan paljastui melkoinen saalis. Tänään saadaan villisiian kyytipojaksi parmesanilla kuorrutettuja papuja.

Suurimman ja ihanimman yllätyksen toi härkäpapu Linnunlaulu. Härkäpapuun ihastuin jo aikojen alussa, mutta koska se vie paljon tilaa, eikä sato ole kovinkaan mittava, en ole härkäpapua pariin vuoteen kasvattanut. Puutarhaystävä ja kanssabloggari Saila lähetti ystävällisesti pussillisen Linnunlaulun siemeniä, ja koska vanhat maatiaiskannat kiinnostavat, oli mahtavaa päästä testaamaan maatiaispapua. Että on satoisa lajike! Varresta tököttää peukalon pituisia palkoja vaikka kuinka paljon, ja jokaisessa palossa on 3-5 papua. Ensimmäiset olen jo poiminut ja ryöpännyt, ja makukin on osoittautunut ihanaksi. Osan säästän huomiseen perunasalaattiin; lopuista voisi tehdä chilin ja mintun kanssa Jamien härkäpapupihvejä. Tämä lajike jää käyttöön :-)

Muinaistulokas

Alkuasukkaat olivat raahanneet etupihalle kaksi Terijoensalavan tainta, jotka onneksi älysin heti tänne muutettuamme siirtää tontin sivureunalle. Olisi tosin pitänyt olla viisaampi ja viedä ne tontin perukoille asti, mutta siihen aikaan tontti oli pelkkä paljas savilätty, joten kaikki vihreä ja näkymiä naapuriin peittävä kasvillisuus oli yläpihalle tervetullutta.

Sittemmin rakennutettiin tontin sivuun autokatos/varasto, ja salavat jäivät sen taakse ja sivulle. Toinen kärsi rakennuksen varjosta, eikä ole kummoiseksi kasvanut, mutta toinen rehahti muhkeaksi - pikkuvarpusten suureksi iloksi. Toissa vuonna sahattiin se tapiksi, koska alkoi olla alaoksistaan jo kovin ränsistynyt. Ja katso: kaikki sen alle jääneet kasvit alkoivat suorastaan riehaantua, mukaan lukien anopin tuoma, pahanmakuinen karhunvatukka ja sen mukana kulkeutunut elämänlanka.

Tänä keväänä oli tarkoitus käydä alue saksien ja trimmerin kanssa läpi, mutta talon maalaus sotki suunnitelman, sillä maalauksen tieltä piti siirrellä kamoja, jotka estivät kulun alueelle, ja maalauksen aikana piha ehti rehahtaa aivan järkyttäväksi pusikoksi. Nyt olen kyllä tyytyväinen että maltoin saksien kanssa, sillä kaiken muun kasvuston (including jättipalsami - miten hemmetissä sitä on tuonne asti päätynyt!) keskeltä alkoi putkahdella keltavadelmaa. 

Muistan, että joskus aikojen alussa tuohon kohti tehtiin vattupenkki, ja koska siihen aikaan vadelmavalikoima oli vähäinen ja Maurin makea kuulemma nimestään huolimatta täysin mauton, istutin Fallgoldia. Sehän on kerrassaan upea lajike: hunajaisen makea olematta imelä, voimakkaan makuinen ja peukalonpään kokoinen. 

Sittemmin hermo muistaakseni paloi vadelmien juurivesoihin, joita putkahteli pitkin pihaa, ja vadelmat saivat häädön. Mutta nyt niitä taas saa, ainakin siihen asti, että salava osoittaa mahtinsa ja varjostaa kaiken alleen. Mikään hirmuinen sato ei ole näköpiirissä, mutta ihana päästä napsimaan muutama makea kourallinen suuhunsa palkintona siitä, että riipii metrikaupalla elämänlankaa vadelmien kimpusta.
 

Liian paksut kämppikset

Tänä kesänä on kimalaisia hurjan paljon. Niitä pörrää kesäkeittiön pajuangervoissa ja kuvassa näkyvissä, itsekseen kasvimaalle kylväytyneissä hunajakukissa (tykkäävät myös Lushin Valkyrie-hoitoaineen tuoksusta, minkä tarhuri on omassa kuontalossaan saanut kokea). Hyttyset loistavat edelleen poissaolollaan, mutta kimalaiset nauttivat kesästä.

Viime vuonna meillä häröili kimalaiskuningatar, joka sitkeästi yritti tehdä pesää kesäkeittiön säilytysarkun sisään. Monta kertaa tuli se arkun sisältä häädettyä, mutta jostain ihme rakosesta se aina sinne tunki. Älysi lopulta häipyä, kun sitä joka päivä häirittiin kaivamalla arkusta pehmusteita ja ruokailuvälineitä.

Tämän vuoden kuningatar keksi luikahtaa välikatolle seinän ja katon välisestä, minipienestä rakosesta. Oletin, että hän häätyy sieltä, kun talo maalataan, mutta näköjään pienet maalihuurut eivät kimalaista haittaa. Se tosin ihmetyttää, että miksi ihmeessä hän valitsi rakosen, josta paksun kimalaisen on hankala punnertaa pesään. Iltapäivisin saadaan seurata kun hunajakukilla itsensä paisuttaneet kimalaiset jonottavat pesäaukolla vuoroaan päästä litistäytymään sisälle. Kummaa porukkaa.

Kasvimaat alkavat pikkuhiljaa antaa muutakin satoa kuin yrttejä ja salaattia. Herneet ja pavut alkavat pullistua, ja kohta varmaan saadaan ensimmäiset perunat pöytään. Yksi, mehukas kyssäkaali raastettiin eilen salaattiin, mutta muut kaalit näyttävät onnettomilta. Kaalikoit ovat tehneet tehtävänsä ja kaalien lehdet ovat kovin pitsisiä, eikä punainen suippokaali näköjään suipotu yhtä nopeasti kuin vihreä serkkunsa (no, sen nimi onkin Greyhound...). Lehtikaalta olisi kiva pestottaa talveksi, mutta syyskylvöistä heräsi henkiin vain yksi pikkuruinen Red russian, enkä ainakaan toistaiseksi erota kaalikokoelmastani mikä niistä on tämän vuoden lehtikaali Galega de folhas lisas. Täytynee odottaa, että parsakaalit alkavat tehdä kukintoja ja sitten pestottaa ne, mitkä eivät kuki.

Jokisen eväslaatikko

Muurahaiset olivat tehokkaasti murustaneet kolme pienehköä kasvilaatikkoa ja tarjonneet samalla kasvualustan sienipopulaatiolle, joten ne laatikot olivat tiensä päässä. Hankalia ne olivatkin, sillä niiden välistä piti taiteilla ruohonleikkurin kanssa, joten päätettiin sen sijaan väsätä yksi pitkä laatikko tilalle. Viimevuotisesta aidan purkamisesta oli jäänyt muutama siisti lauta jäljelle, ja vielä löytyi purkin pohjalta 10 vuotta vanhaa syklaaminpinkkiä maalia, joten siinähän oli Luigi della casalle hyvä kesäprojekti.

Ainoa ongelma oli se, että kussakin laatikossa kasvoi monivuotisia herkkuja, joten vanhat laatikot piti purkaa varovasti. Tosin täytyy tunnustaa, että olin surutta istuttanut laatikoihin lajeja, jotka leviävät holtittomasti: lipstikkaa, inkivääriminttua, piparjuurta ja rakuunaa. Ne on erotettu toisistaan patolevyllä, mutta katsotaan kauanko malttavat olla omissa yksiöissään. Viimeisimpinä tulokkaina ovat villirucolan siementaimet, joita tosin nyt varjostaa punainen suippokaali, sekä yllättäen ja pyytämättä talvehtinut timjami! Yleensä olen saanut pidettyä timjamin hengissä talven yli, mutta keväällä se on sitten kuukahtanut kaikista pelastustoimista huolimatta. Vaan tämäpä yksilö selvisi vahingoittumatta ja on levinnyt melkoiseksi matoksi piparjuuren ympärille.

Ja kyllä, kaiken tuon komeuden takana näkyy hervoton kasvusto jättipalsamia :-( Kertaalleen olen sen nyhtänyt irti ja sullonut jätesäkkiin (muhjustuu siellä alta aikayksikön), mutta aina vaan sitä tunkee maasta. Siinä onkin tälle kesälomalle "mukavaa" puuhaa, kun saa toistamiseen mennä trimmerin kanssa koko helkkarin 6500 m2 läpi ja tuhota ne palsamit, mihin ylettyy. Osa nimittäin kasvaa keskellä pajukkoa, eikä sinne aikuinen nainen pääse ähertämään itseään sitten millään. Aivan kamala kasvi, jota ei saa poistettua ilman ydinpommia, mutta pakko vaan yrittää. Ärgh!