Voi makeuden määrää

 

Ennen vanhaan se oli suola. Ulkona syödessä alkoi tökkiä ruokaan hölvätyn suolan määrä ja yöllä piti herätä juomaan mukitolkulla vettä. Seuraavana päivänä kasvot olivat kauniin sileät. Sittemmin tuntuu suolan määrä ruuissa hiukan maltillistuneen. Mutta nykyään se on sokeri.

Pikkuhiljaa alettiin huomata miten karkeista ja suklaasta tuli entistäkin makeampia (kutsumme ilmiötä nimellä new and improved recipe). Sitten tuli makeat grillauskastikkeet, ja Farangin karamellipossu niin sanotusti räjäytti pankin. Sen jälkeen ei tunnu olevan enää mitään rajaa makeuden määrälle.

Ennen niin hyvät aasialaiset ruuat ovat muuttuneet järjettömän makeiksi sokerimössöiksi. Joku vuosi sitten eksyttiin Ratinan Kung Fu Pandaan, ja kumpikin sanoi ensimmäisen ruokalajin kohdalla, että onpas kivasti makea. Toinenkin oli makea, samoin kolmas – kaikki buffetin ruuat paljastuivat makeiksi. Nopeasti tuli ällö olo kaikesta siitä sokerista. Stockan K-kauppa myy jonkin lohjalaisen lafkan aasialaisia ruokia, jotka ovat niin sokerisia, että pari haarukallista riittää. Jossain saatiin jopa sushia, jonka riisi oli ylimakeaa.

Äskettäin käytiin Kangasalan street food -festareilla lounaalla. Oli ihanaa istua rannalla auringonpaisteessa ja syödä mukavan vähäsuolaista varraspossua, mutta pian alkoi barbecuekastikkeen makeus käydä yli - onneksi kastiketta kuitenkin oli vähäinen määrä. Ei taida vähäsokerista barbecuekastiketta enää olla olemassakaan.

Kangasalan Alkossa osataan heti ensimmäisenä varmistaa, ettei valko- tai roseeviini vaan ole puolimakeaa, sillä niitä siellä riittää. Sen jälkeen vasta katsotaan rypälelajike. Jopa punkusta joutuu varmistamaan jäännössokerin määrän.

Suurin synti makeuden saralla on juustonaksujen sokerointi! Mikä pettymys, kun avaa naksupussin ja suuhun leviää juustoisuuden sijaan sokeri. Pirkka-juustonaksuja osaan jo välttää, mutta nyt tuli Lidliinkin kotimaisia juustonaksuja, jotka ovat samaa sokerimössöä (4,4 g sokeria 100 g:ssa naksuja!). En kannata naksuhävikkiä, mutta eiväthän nuo ole syöntikelpoisia.

Mikähän siinä on, että nykyihmisen (paitsi viiskymppisen jäärän) maku on muuttunut niin paljon makeampaan suuntaan? Onko se jatkuva limpparin lipittäminen saanut kaipaamaan sokeria myös ruokiin? Ikävä trendi kerta kaikkiaan.

Valkoisten puiden kukinta

 

Etupihalle istutin aikoinaan 2 päärynäpuuta, Pepiä varmaankin. Parisen vuotta taisivat siinä olla, kunnes niihin iski joku tauti ja lehdet alkoivat mustua. Päädyttiin kaatamaan puut, kun mustuivat joka vuosi. Oltiin useampi vuosi ilman päärynöitä, kunnes kollega ja sisko alkoivat hehkuttaa omien päärynöiden makua. 5-6 vuotta sitten (vai jopa aikaisemmin?) hankittiin Pinsiön taimistolta 2 uutta päärynäpuuta (Pepi edelleen???) ja istutettiin ne takapihalle. Siinä ne kasvoivat ihan nätisti, mutta eivät kertaakaan kukkineet. Viime syksynä väläytin paremmalle puoliskolle puiden kaatamista, mutta hän ei hennonut. Tänä keväänä katselin puita ihmetellen, kun näytti siltä, että niissä oli kukkasilmuja. Ja runsaasti! Nyt kumpikin puu kukkii valkoisena pilvenä, tosin pölyttäjiä ei näy. Mutta saispas edes yhden päärynän maistiaisiksi!

Vieressä oleva kriikuna (kuvassa) sen sijaan alkoi viime vuonna kuolla. Tänä keväänä sen alaoksat kukki valtoimenaan, mutta 90% puusta on kuollut. Ajateltiin antaa sen olla paikoillaan siihen asti, että nähdään tuleeko raakileita. Jos ei tule, niin kaadetaan puuparka saman tien. Muutoin se saa odottaa syksyyn.

Kadonnut luumupuu puolestaan teki comebackin. Aikoinaan tontin reunassa kasvoi anopin tuoma Sinikka, joka teki ihanan makeita luumuja. Sitten iski vesimyyrä, eikä Sinikka pysynyt pystyssä ilman juuria. Korvaajaksi ostin Urjalan taian, joka mökötti kasvihuoneen takana muutaman vuoden, kunnes teki hirveän korkealle yläoksilleen luumuja –valtavan hyvänmakuisia nekin. Viime vuonna huomasin yhtäkkiä, että rusokuusaman seassa kasvaa Sinikan juurivesa. Siis sellainen 4 metriä korkea ja kukkiva. Näköjään ihmisellä voi olla pihassaan puu ihan tietämättään. No, tänä keväänä pistin paremmaksi: ihmisellä voi olla pihassaan 4 (!) puuta tietämättään. Rusokuusaman takana nimittäin kasvoi kolme muutakin Sinikan jälkeläistä, joista 2 ihan kunnon kokoisia ja paksurunkoisia. Harmillisesti ovat jääneet verkkoaidan huonommalle puolelle, mutta kaipa niistä jollain konstilla saa luumut poimittua, mikäli sellaisia sattuu tulemaan.

Omenapuu on vasta aloittelemassa kukintaansa, mutta sekin näyttää kukkivan todella runsaasti. Viime vuonna Sävstaholm toipui 3 vuotta kestäneestä pihlajanmarjakoi-invaasiosta ja teki suuria, mehukkaita omenia, joissa makeus ja hapokkuus oli hyvässä tasapainossa.

Eikä pidä unohtaa pensaita! Marjatuomipihlaja Härkätien herkku kukkii valkoisena pitsipallona. Helteisenä kesänä sen marjat ovat todella makeita, vadelman ja mesimarjan makuisia.

Onhan se toki kivaa, että kukinta on runsasta. Mutta kun piha on ollut valkoinen 8 kuukautta, voisi välillä katsoa jotain muutakin väriä…

Lapualaanen makumaailma

Kaikki alkoi halsterikalasta. Oli sen verran lämmintä yhtenä päivänä (viimeinkin!), että heitettiin halsteri nieriän kera grilliin. Omasta pihasta ei vielä yrttejä saa, joten jouduttiin turvautumaan kaupan versioihin nieriän mahan täyttämiseksi, eikä kaupan yrteissä tietenkään ole kunnolla makua. Seuraavana päivänä piipahdettiin ohikulkumatkalla Honkasen puutarhassa hakemassa pelargoneja ja tsekattiin samalla, joko olisi yrttejä tarjolla. No oli, mutta vaan perusbasilikaa ja -persiljaa. Eikä edes pinkkejä pelargoneja.

Päätin sitten testata jo viime vuonna löytämääni lapualaista Kurjen puutarhaa  (Mikä nimi! Mikä logo!), joka kasvattaa luomuvihannesten ja -yrttien taimia, ja heittäydyin villiksi. Ostoskoriin päätyi herukkasalvia, kiinansipuli, oliiviyrtti, sitruunaverbena, tulinen (!) oregano, appelsiinitimjami, kuvernöörinkukka eli valkosipuliyrtti ja vielä laakerinlehtikin, kun sellaista ei ole missään tänä vuonna näkynyt, enkä ole ihan varma, että tuo nykyinen, talvehtinut yksilö jaksaa lähteä hyvään kasvuun.

Ja kun kerran aloitin, kliksuttelin itseni Paratiisin taimitarhaan ja poimin sieltä ostoskoriin vaaleanpunaisen herukan, kun ei sellaistakaan ole pienemmän hiilijalanjäljen päässä ollut. Yksi ainokainen taimi näytti nololta ostoskorissa, joten mukaan lähti myös anopinkieli Tough lady ja kultaköynnös Global green.

Taimet lähtivät parissa päivässä taimistoilta Kangasalaa kohti ja tietysti niiden saapuminen ajoittui sellaiseen iltapäivään, kun parempi puolisko oli jo reissussa, eikä palaa muutamaan päivään. Pakkasin pyörään mukaan kaiken maailman kiinnityshärpäkkeitä ja sain kuin sainkin haettua kummankin paketin; eri kerroilla, tosin.

Paratiisin kasvit olivat hyväkuntoisia. Viinimarja oli ehtinyt Porissa jo riehaantua ja on kohta kukkimaisillaan. Täällä vaan ei ole yhtään pölyttäjää, kun viime yökin oli pakkasyö.

Kurjen yrtit tulivat kummallisen pienessä laatikossa, eikä ihme, sillä ne oli vain kerätty paperikassiin ja laitettu sellaisenaan pahvilaatikkoon. Kiitos Matkahuollolle, kun toivat laatikon niin huolellisesti lähikauppaan, ettei yksikään taimi ollut edes multainen.

Seuraavaksi ihmetelläänkin, mihin ihmeeseen saa kaikki yrtit kasvamaan, kun kaikki ruukut ovat jo käytössä…

Arboretum X

 

”Oletko perustamassa omaa arboretumia?” Ihan viaton kysymys puutarhurilta, mutta kyllähän se sai ajatukset laukkaamaan. Tontin luonnontilaisessa osassa on yhä tilaa puille ja pensaille, joten voisihan sitä kehittää, kun yläpihalle ei enää mitään mahdu. Jotain helppohoitoista ja kauriille maistumatonta sinne voisi istuttaa – joku kiva havu voisi olla hyvä lisä.

Tontti oli pelkkä paljas savilätty, kun tänne 20 vuotta sitten muutettiin. Muutama paju ja koivu kasvoi tontin perukoilla. Pikkuhiljaa salaa siirsin metsästä (kai tämä rikos on jo vanhentunut, niin voi tunnustaa) muutaman kuusen- ja männyntaimen, ja nyttemmin on koivu ja haapa levittäytyneet niin, että niitä täytyy alkaa karsia. Ostotaimina hankittiin lehtikuusia, ja anopin ulkoilumaastoista siirrettiin terttuseljaa. Lähikalliolla kasvaneen pikkuisen tammen pelastin pihaan, sillä se ei olisi ohuella jäkäläpeitteellä jaksanut kasvaa. Viime vuosina olen alelaareista napsinut rhodoja lehtikuusten alle, ja haaveissa on vielä atsaleakin. Helmipihlajan bongasin jostakin, ja ihme kyllä, kauriit ovat toistaiseksi antaneet sen kasvaa. Eikä pidä unohtaa iki-ihanaa kirjovaahteraa, joka jaksaa sinnitellä talvesta toiseen.

Viattoman kysymyksen esitti lempääläläisen Haikalan puutarhan omistaja. Bongasin Haikalan viime vuonna, kun etsin mantsurianjalopähkinää, ja pakkohan sinne oli tänä keväänä tehdä toiviomatka, kun viimein lumen keskeltä taimitarha avautui. Olipa erikoinen paikka! Hieno, vanha pihapiiri, ja valtavan laaja istutusalue. Suurin osa kasveista kasvoi maassa, josta omistajat (todella mukava pariskunta) niitä lapioi asiakkaille.

Heti ensimmäisenä bongasin japaninsiipipähkinän ja vähän ajan päästä omistaja johdatti mantsurianjalopähkinöiden ääreen. Olihan siellä kaikkea muutakin ihanaa, kuten keltaoksakanukka ja kaikenlaisten jalopuiden taimia, mutta päätin olla riehaantumatta. Saarnivaahteraa kyselin ja sellaisen sain. Ihana puutarhuri valitsi parhaimman taimen ja sain siitä vielä alennustakin, kun taimen juurella kasvoi horsmaa. Hinnat yllättivät, sillä pähkinät olivat 20 €/kpl, eikä vaahterakaan maksanut kuin 15 €. Olin varautunut huomattavasti suurempiin hintoihin. Bonuksena vielä se, että kyseiset taimet ovat paikallista kantaa, eikä mitään Hollannin tuonteja. Selviämismahdollisuudet Pirkanmaan talvesta ovat siis suuremmat.

Ainoa päänvaiva on nyt arboretumin nimeäminen. Oma sukunimi ei käy, kun se on niin tylsä, samoin kuin tontin nimi (Haapala, siis oikeasti – kyllähän täällä haapaa kasvaa, mutta ois nyt voinut mielikuvitusta käyttää). Tontin luonnonvaraisten asukkienkaan nimiä ei voi käyttää, sillä Arboretum Lehtokurppa tai Arboretum Saukko ei niin kauhean hienolta kuulosta. Pitäisiköhän siitä tehdä nuorimmaisen kaima – Arboretum Alma?

Hybridivaikutusta

Pitkän talven aikana on todellakin unohtunut kaikki puutarhaan liittyvä. Ei tosin tarvinnut kuin ensimmäisen lämpimähkön vesisateen, kun jo yksi asia muistui mieleen: lehtokotilot. Siellä niitä lyllersi tontin ympäri menevällä polulla kolmisenkymmentä kappaletta ja osa pyrki yläpihalla kasvilavoja pitkin ylös, toiveessa varmaankin päästä herkuttelemaan pavunlehdillä. Aiemmin olen poiminut kotilot pussiin ja erinäisillä tavoilla tuhonnut niitä, mutta nyt tyydyn vain litsaamaan ne kengän alle (jotain hyötyä siitäkin, että vaihdevuosien aikana paino nousi). Tiedän, että kotilot syövät kuolleita kavereitaan, mutta onpahan sitten seuraavalla ohikulkumatkalla enemmän kotiloita vainajan ympärillä litsattavana. Kotilot hybridivaikuttavat siis saamalla viherturaajan pahalle tuulelle sekä limaamalla kengänpohjat.

Kasvimaakylvötkin ovat unohtuneet! Perunat ja sipulit sain sentään jotenkuten paikoilleen, samoin herneet ja pavut, mutta entä ne muut? Ööh, kai joku vako vedetään multaan ja sitten sinne laitetaan siemeniä, mutta mitä ja mihin? Olipa yllättävän hankalaa! Sentään muistin kirjata ylös, mitä kylvin mihinkäkin kohti siltä varalta, että joku laji jää itämättä, mutta ruutupaperille sisätiloissa tekemästäni hienosta kasvimaakartasta unohtui kokonaan yksi kasvimaa. Hups.

Kylvöt ovat 1,5 viikkoa normaalia myöhemmässä, ja valitettavasti kirpat ovat jo heränneet (yksi heräsi tänä aamuna meidän kylppäristä). Retiisistä siis tuskin tulee satoa. Syyskylvöt eivät inahdakaan; liekö syksyn märkyys jäädyttänyt siemenet hengiltä. Ihan vielä en ole toivoa heittänyt, sillä talvivalkosipulitkin ovat vasta hiljalleen nousemassa. Ehkä multa on vain niin jääkylmää edelleen.

Vielä pitäisi jaksaa etupihan kukkapenkki kuopsuttaa siistiksi ja kompostit tyhjentää. Sitten alkais kevättyöt olla tehtyinä.

Heitteillepano

 

Loman viime metreillä alkoi sää vähäsen lämmetä, joten siirsin ensin chilit ja paprikat kasvihuoneeseen. Miten sitä aina ehtiikin talvikuukausina unohtaa montako taimea kannattaa kutakin lajiketta kasvihuoneeseen laittaa! Täytyi arpoa, mitkä yksilöt otan seuraavalle kierrokselle ja mitkä päätyvät kompostiin.

Osa chililajikkeista oli kompaktin kokoisia, joten laitoin ne altakasteluruukkuihin ja loput roskiksiin (ne siis kasvavat roskakoreissa). Chilit ja paprikat olivat yllättävän hyvässä kunnossa pitkän ja valottoman talven jäljiltä, tosin kun ne kaikki kasvoivat kantokopassa yhtenä syherönä, en ollut hoksannut latvoa niitä. Itselle siis muistutus ensi vuodelle, että kasvata vähemmän taimia (as if), jotta pystyt pitämään niistä parempaa huolta.

Yhtään en ollut taimia karaissut, kun lumi ja jää esti moisen touhun, joten taimet saivat elämänsä shokin, kun juuret solahtivat kylmään multaan ja yläosa päätyi auringon paahteeseen. Muutama yksilö nuupahti parissa minuutissa, mutta näyttävät selviävän. Varmuuden vuoksi säästin taimia paikkaussarjoiksi, jos kuolo nuo korjaa.

Seuraavana päivänä oli tomaattien vuoro ja se olikin shokki viherturaajalle. Lajikkeita oli aivan älytön määrä (kuka näitä ahnehtii?), ja lähestulkoon kaikki kirsikkatomaatit olivat venähtäneet elinkelvottomiksi. Pari kopallista taimia oli hienossa kunnossa; 4 kopallista surkeaakin surkeampia valon puutteen vuoksi. Tein raakaa karsintaa ja melkoisen monta taimea (äh, en mä osaa tuota sanaa noin taivuttaa) tainta päätyi kompostiin.

Tomaatitkin shokeeraantuivat tylystä kohtelusta ja nelisen kappaletta on edelleen nuupallaan. Yksi Chocolate cherry kuoli niille sijoilleen ja korvasin sen Black russianilla. Veikkaan, ettei nuo nuupat tuosta enää tokene, mutta annan vielä vähän armon aikaa.

Ei siis mitenkään mairitteleva alku kasvihuonekaudelle: ensimmäiset kaalit kärvääntyivät kuumassa, ja esikasvatteet nuokkuvat kylmästä ja kuumasta. Mutta kovin poikkeuksellinen on ollut ”kevätkin” – edelleen on yöpakkasia ja tontilla lunta.

Seuraavaksi pitäisi tarjeta kylvää kasvimaat. Harmittaa, että kaudesta on menetetty jo viikko kylmyyden takia. Vaikka syksy olisi kuinka lämmin, ei valo enää kasveille riitä, joten siihen suuntaan ei kasvukautta voi venyttää.

Haketusta ja häätöä

Semmoiset 45 metriä kanukkaa sain saksittua alas (lumisateessa!) ja seuraavaksi pitikin miettiä, mihin ne kaikki risut tunkee. Suunniteltiin ensin uutta lahopuuaitaa, mutta sille ei heti keksitty sopivaa paikkaa. Tontin luonnotilaisilla reunoilla kasvaa vadelmaa, enkä sitä halua lahopuulla tukahduttaa. Sitten muistin, että mullahan on nimipäivälahjahaketin, ja hake käy hyvin kompostikuivikkeeksi ja kesäkeittiön ympäristön siistimiseen. 

Tämän aamupäivän haketin onkin laulanut ja yllättävän nopeasti risut häviävät sen kitusiin. Vielä pitäisi toinen rupeama jaksaa, mutta toimistoihmisen kroppa on eri mieltä asiasta.

Vaikka viime yönä oli -6, eikä Ilmatieteen laitoksen mukaan keli ole tästä paranemassa ainakaan viikkoon (edelleen niillä on tämä sama virsi), vien esikasvaneet kukkaset tänään ruukkuihin kasvihuoneeseen. Ruukuissa on jo mullat valmiina ja ne ovat tämän päivän aikana lämmenneet kasvihuoneessa, joten ehkä kukkaset kestävät muuton. Ainakaan tuuli ei tällä kertaa ole esteenä. Kurkut ja kurpitsatkin ajattelin jo laittaa loppusijoitusroskiksiinsa, kun alkavat tulla poteistaan pihalle.

Huomiselle ovat luvanneet räntää (huoh), joten ehkä huominen on se perinteinen kesäloman ikkunanpesupäivä (kurjuuden maksimointia). Perjantaille ovat luvanneet lämmintä, joten silloin ehkä voisi setviä tuon hervottoman tomaatti- ja chilisyherön ja laittaa nekin viimein kasvihuoneeseen.

Niinkin villi idea kävi mielessä, että kylvisi jo kasvimaat, mutta täytyy nyt vielä pari päivää katsoa, mihin sää tästä kehittyy. Jostain syystä puutarhahommat eivät ole niin kivoja toppatakissa ja -housuissa.