Framilla

Yli 20 vuotta meidän etupihaa suojasi korkea lauta-aita. Aita oli pakko rakentaa, kun pihalla kasvoi pelkkä nurmikko, ja naapurin kakarat viihdyttivät itseään kutsumalla meidän koiria tielle (koirat eivät totelleet). Loppusysäyksen aidan rakentamiselle antoi ohi kulkeva nainen, joka ei meinannut saada rotikkaansa pideltyä, jolloin jouduin kiiruusti tunkemaan itseni ja koirat sisälle.

Aita tuli tiensä päähän jo jokunen vuosi sitten, mutta raksavastaava kehitteli sen uusimisesta päähänsä niin vaikean prosessin, että uusiminen venyi. Kunnes vaimo tilasi pihaan 75 metriä verkkoaitaa.

Raksavastaavan loman aikana aita piti uusia, ja ekan lomaviikon aikana ehdittiinkin saamaan toinen puoli valmiiksi, mutta sitten tulivat helteet. Joka viikko katsottiin, että seuraavalla viikolla viilenee, jolloin päästään projektia jatkamaan, mutta helteet jatkuivat koko heinäkuun. Viime viikonloppuna viimein päästiin lyömään tolppaan viimeinen sinkilä, ja projekti oli siltä osin valmis. Ensi vuodelle jää sisääntulon ja portin uusiminen - kakkakaivomiehistä (se ainoa nainen sentään hoksasi, että pihaan on helpompi peruuttaa tulosuunnasta, eikä meno-) on jäänyt traumat, kun ne ovat pariin otteeseen onnistuneet räsäyttämään kakka-auton joko tolppaan tai porttiin, joten nyt levennetään sisääntuloa parilla metrillä.

Järkyttävän paljon ihmisen arkeen vaikuttaa laudan vaihtuminen verkkoon. Kuvassa oleva näkymä on meinaan suoraan se, mikä näkyy meidän makkarista. Ja mehän pidetään ulko-ovia kesäisin auki yötä päivää. Aiemmin pystyi surutta vaihtamaan vaatteet joko makkarissa tai eteisessä, kun ei laudan läpi kukaan nähnyt mitään, mutta nyt on ohikulkijoilla suora näkymä talon läpi. Valoisina kesäöinä jopa näkevät meidän nukkuvan. Ja mekin nähdään suoraan tielle sekä kuvassa näkyvään kettujen noutobaariin, eli naapurin kanalaan (kesäaamuna menin takaovelle, ja kahden metrin päässä oli kettu popsimassa kanaa. Ystävällisesti jätti kivipiiran luumupuun alle. No, naapurit fiksuina ratkaisivat kettuongelmansa ottamalla kaksi laumanvartijakoiraa, joiden rotumääritelmässä jo sanotaan, ettei niitä saa sijoittaa paikkaan, jossa on naapureita, sillä ne haukkuvat häiritsevästi. Ollaan huomattu. Olisikohan ollut helpompaa, turvallisempaa ja halvempaa suojata kanojen ulkoilualue paremmin...). Talvella pimeänä ja lehdettömänä aikana me ollaan ihan tarjottimella keittiössä ja kirjastossa - eikä varmana ruveta pitämään kaihtimia kiinni 24/7, kuten yllättävän usea naapuri täällä.

Pienoisen näköesteen ja beautificationin hahmottelimme portin pieleen, jahka saadaan sisääntulo uusittua: tehdään betonilaatoista ja kuormalavasta kukkaruukkustation ja laitetaan ruukkuihin kookkaita kukkia. Tosin laitoin paikkaan kokeeksi jo parit pelargonit ja koirien reaktioista päättelin, että joku ohikulkija on antanut uroskoiransa nostaa koipeaan niihin. Kiitos vaan.

Ai niin, framilla oli myös kesävieraamme Hilma Harmaahaikara. Mentiin alkuillasta nuoremman koiran kanssa tontin ympäri ja heittelin koiralle palloa polulla. Tontin päässä yhtäkkiä takaa kuului lutraamisääntä (samassa kohdassa olen nähnyt kaksi lutra lutraa). Käännyin katsomaan, ja ojan reunasta paistoi harmaa selkä - melkein kosketusetäisyydellä. Hilma oli saanut kalan saaliiksi ja ravisteli sitä nokassaan ja välillä huljutti sitä vedessä. Olipa hieno näky! Puolisen minuuttia sain sitä ihailla, mutta sitten katseet kohtasivat Hilman kanssa ja Hilma nousi siivilleen. Onneksi otti saaliin mukaansa. Upea, upea hetki.