Joku tykkää kylmästä kesästä

En siis suinkaan millään muotoa minä, vaan parsakaali. Ensimmäinen calabrese alkoi olla jo syötävän kokoinen, ja koska sen asuttama kaalilaatikko pullisteli kasveista, päätin napata koko parsakaalin pois, jotta muille jää tilaa. Normaalisti toki jätän sen paikoilleen ja odotan, että se tekee sivukukintoja. Pari sivukukintoa oli tuohon yksilöön jo ilmestynyt, joten nappasin ne suuhuni. Mikä makeus! Aivan käsittämätön. Jopa kaalin lehtiruodit olivat niin hyviä, että niitä pystyi nakertamaan raakoina. Leikkasin kaalin varresta siivun paremmalle puoliskolle ja hänkin totesi, että nyt on maut kohdillaan. Saman totesi myös naukseri, joka biimautui itsepintaisesti kaalikipon äärelle.

Muistan vuosien takaa, miten ensimmäiset kylvämäni parsakaalit olivat hurjan hyviä, mutta sen koommin ei olla vastaaviin makukokemuksiin päästy, vaikka lajike on silloin tällöin ollutkin sama. Näköjään kyse ei olekaan lajike-erosta vaan säätilasta. Kylmä saa houkuteltua kaalista makeuden esiin. Tai siis ainakin parsakaalista. Kyssää ei tunnu mikään hetkauttavan suuntaan tai toiseen, ja muista kaaleista ei ole vielä kokemusta tältä vuodelta.

Ensimmäinen parsakaali höyrytettiin kevyesti ja tehtiin balsamicosta ja mirinistä sille kastike; toinen kaali wokattiin villilohen ja Lidlin yllättävän hyvien munanuudeleitten (maistuvat jotenkin seesamiselle) kanssa. Ei ole parsakaalin käsittely ollut vielä kertaakaan näin helppoa, sillä ne ovat täysin toukattomia. Aiemmin on joutunut lilluttamaan niitä seitin varassa roikkuvia toukkia suolavedessä ja sittenkin nyppiä loput pois ruokalautasella.

Kylmä sää tekee myös sen, ettei parsakaali herkeä kukkimaan, joten kaikkia ei joudu heti peräjälkeen syömään. Paitsi että eipä keittiötarhassa juurikaan muuta tarjottavaa vielä ole. Salaatin saa nippa nappa tehtyä salaatinlehdistä, kurkusta ja sokeriherneiden aluista (tosin naukseri päivystää sokeriherneobeliskin äärellä joka kerta, kun mennään ulos. Eipä tuo kohta 13-vuotias tuossa enää monta sokerihernekesää heilu, joten suosiolla se saa niin paljon kuin tahtoo). Pensaspavut onneksi alkavat tehdä satoa, ja ensimmäinen keskenkasvuinen Ferrari päätyikin eilen lautaselle, kun en malttanut enää odottaa. On siinä vain hieno maku. Paljon parempi kuin keltaisella vahapavulla, mitä olen tähän asti pitänyt pensaspavuista parhaimpana.

Kurpitsojen kohtalo hiukan jännittää kylmyyden ja pölyttäjien puutteen takia. Kovasti ovat tehneet vain miespuolisia kukkia ja suikertaneet lonkeroitaan piiiiitkiksi. Small sugarissa on kahden nyrkin kokoinen alku, ja Potimarron on tehnyt muutaman vauvan nyrkin kokoisen hedelmän. Muut vielä miettivät asiaa.