Sisäkukkien vapautusrintama

Sisäkukkiin on minulla aina ollut viha-rakkaussuhde: viha siitä, että keräävät pölyä, pudottavat lehtiä ja kuolevat yhtäkkiä; rakkaus taas siitä, että talvellakin kasvaa jotain vihreää. Viime vuosina olen pitänyt sisäkukkia lähinnä taimikasvattamoina, joista voi kevään korvalla napsia pistokkaita pihalle, kesän kukka-asetelmiin.

Yksi taimikasvattamoista on tuo monsteriksi kasvanut rönsylilja, jonka poikasia on ollut piharuukuissa jo useina kesinä. Vuosi sitten siirsin emokasvin altakasteluruukkuun, mistä se riehaantui niin, että peittää osan alapuolellaan olevasta kylpyammeesta ja saa paremman puoliskon pelkäämään, että amppelikoukku rysähtää puolen katon kanssa alas.

Ajattelin heittää koko hökötyksen lopullisesti ulos ensi kesänä ja vaihtaa kylppärin koristeeksi tämän perinteisen kultaköynnöksen (jolla on hurjan hieno englanninkielinen nimi: devil's ivy!), joka eli ensimmäiset vuotensa työkaverin työpöydällä vesilasissa kituen. Viimeisinä toimistopäivinä 10-senttinen kasviparka pakattiin juhlallisesti vessapaperiin ja lahjoitettiin sille, joka huolii. Ja huolinhan minä, ihan sitä silmällä pitäen, että tuostakin saa aikanaan napsittua pistokkaita ulos.

Onhan se toki myös mukava, joskin haikea, muisto kollegasta, samoin kuin nämä muorinkukat (?), joista yhden oli toinen ex-kollega Ikeasta työpöytänsä koristeeksi hankkinut. Satuin ihailemaan kukkasta, kun tämäkin kollega tyhjensi työpistettään, joten sain sen kotiinviemiksiksi (see the pattern?). Ajattelin ensin pitää kukan visusti sisätiloissa, kunnes ylikastelin sen ja jouduin pelastamaan sen uuteen ruukkuun, ja samalla kukka hajosi kahteen osaan.

Siitäkin siis saa helposti pistokkaita, mikä korvan taakse pistettäköön.

Tavara-allergikkona en joudu harrastamaan kon-marinointia, mutta jos sisäkukat lasketaan tavaroiksi ja tavaroiden pitäisi tuottaa onnellisuutta, lähtisi tämä kukka mäkeen, sillä myös se muistuttaa vanhasta työelämästä. Kultaisen kädenpuristuksen jatkeeksi lykättiin kouraan Ikean bonsai, joka ei suostu kuolemaan sitten millään ja tekee uusia lehtiä minkä ehtii. Parempi puolisko on tuohon kääpiöön tykästynyt, joten kasvakoon sitten keittiössä, kun ei onneksi kovin paljoa tilaa vie.

Anoppivainaa kasvatti aikoinaan saint paulioita ja omisti niitä peräkärryllisen. Minä en saa sitä lajia hengissä pysymään, mutta pelastin

jäämistöstä muutaman marraskuunkaktuksen, sillä niiden kukinta on ihanan räikeän kirjavaa. Saman lajin edustajan pelastin myös oman äitini jäämistöstä, joten marraskuussa meillä kukkivat äitivainajat. Kaktuksista saa helposti pistokkaita, ja tänä vuonna todistin, että kestävät hyvin -6 asteen pakkasen. Arvoin pitkälle syksyyn jätänkö yhden setin kaktuksia terassille vetelemään viimeisiään, kun sisätiloista ei niille tuntunut paikkaa löytyvän, mutta hellyin sitten antamaan niille

talvisuojan. Ens syksynä saavat päättää päivänsä ulkona.

Anopinkieli on jäänyt mieleen ikivanhasta (jo reilusti yli viiskymppisestä) valokuvasta, jossa vanhemmat ja isosisko poseeraavat ekassa asunnossaan. Pitkään etsin tuollaista tummaa, ei-kellertävää anopinkieltä ja kun sen viimein löysin, kokeilin senkin pistokastamista. Hyvin onnistuu, ja kylmänkestävyys on yllättävän hyvä, joskaan pakkasta ei anopinkieli siedä.

Tälle yksilölle ostan keväämmällä suuremman ruukun ja sijoitan sen olkkarin lattialle. Toinen yksilö päätyy pihahommiin, sillä se asui toissa kesän ulkona ja kosteus laikutti sen paikoin epäesteettiseksi.

Joka syksy olen pelastanut rosmariinin kukkatikkailta sisätiloihin ja tammikuussa todennut, ettei se pysy kuivissa sisätiloissa hengissä. Tänä vuonna teen kasvikokeen: nostin oliivi- ja curry-yrtit sekä rosmariinin lasitetulle terassille, missä ne ihmeeksemme sinnittelevät, vaikka pakkanen on käynyt jo -16:ssa. Rosmariini hitusen nikottelee, mutta parhaimmista lehdistä saa vielä kuorrutetta luomukaritsalle. Oliiviyrtti on jonkin verran kuivunut alaosistaan, mutta curry-yrtti on yhtä hyvässä kunnossa kuin toukokuussa. Katsotaan onko siitä jopa joulumausteeksi!