Joko viimeinkin?

Palauttaessani tänään kamoja vanhaan firmaan, havahduin karmeaan statistiikkaan: olen asunut Pirkanmaalla 36 vuotta ja ollut tässä ammatissa 28 vuotta. No, eihän siinä karmivaa ole kuin vuosien määrä, ja onhan siinä toisaalta positiivinenkin puoli: olenpahan asunut ihmisten ilmoilla jo pitkään ja ansainnut elantoni. Mutta jospa nyt vihdoinkin voisi heittää vihoviimeiset heipat Hervannalle (hanuria en uhkauksesta huolimatta näyttänyt lähtiessäni, kun sen verran pyrytti vaakasuoraan). Opiskeluaikoina siellä tuli asuttua; sitten työura heitti sinne takaisin, ensin omasta tahdosta, sitten irtisanomisen ja lopulta yritysoston jälkeen. Ei Hervannassa mitään vikaa ole, mutta Hermia on nyt kyllä nähty. Näin vanha voi jo kieltäytyä sinne palaamasta, sanoi Petteri Orpo mitä hyvänsä.

Vielä on pari vapaapäivää jäljellä, ja nekin menevät multashowssa. Leijonankitaryppäät pitää jakaa osiin, jotta saavat enemmän tilaa juurilleen, ja pelargonit näyttää siltä, että kaipaavat isompiin purkkeihin. Alkukuusta kylvetyissä tomaateissa alkaa olla jo oikeiden lehtien alkuja, joten nekin pitää pian siirtää seuraavaan purkkikokoon.

Chilejä on tullut jo latvottua, kun kurkottelevat vähän liikaa valoa kohti. Muuten ovat kyllä upean tummanvihreitä ja tanakoita. Koko talven lehtiään ruskistanut laakeri näyttää tekevän uusia silmuja, joten ehkä siitä vielä syötävää saa. Vastikään luin, että laakeria pitäisi talvella kastella jopa päivittäin. Pitää muistaa sitten ensi talvena. Inkiväärissä oli kerrankin hienot alut, mutta nyt se on jäänyt purkkiin juromaan. Saisi rohkaistua puikauttamaan pihalle vihreän varren tai 2.

Maaliskuu lähestyy uhkaavasti, ja silloin pitäisi laittaa megaesikasvatusrähinä päälle: kylvää loput kesäkukat ja kirsikkatomaatit sisätiloihin sekä kaalikasvit ja ämpäriperuna kasvihuoneeseen. Toistaiseksi ei lumen eikä jalan takia pääse kasvihuoneeseen, mutta jospa maaliskuu maata (ja kasvihuoneen oviaukkoa) näyttäisi?