Tilli pillittää

Onnellisuuden huippu on tietysti henkilökohtainen aviomies ja parrakkaat tyttökoirat, mutta hyvänä kakkosena tulee se, kun omassa pihassa kasvaa ruokaa. Yhtenä aamuna puutarhuri tunsi suorastaan sietämätöntä onnea, kun astui ulos takaovesta ja poimi huumaavantuoksuisia tillinoksia aamiaisleivän päälle (chefin juurileipää, Kallen mätitahnaa, tilliä ja keitettyä kananmunaa - olen addikti!). Ihan täytyi malttaa pariksi sekunniksi pysähtyä ja tallettaa hetki mieleen, jotta voi sitten talven synkkyydessä muistella tilliä, joka melkein sai naisen kyyneliin.

On niin hienoa käydä chefin kanssa päivittäinen keskustelu aiheesta "Mikä on puutarhassa kriittisellä polulla" (jep, olemme ylikansallisessa firmassa töissä) ja sitten päättää päivän ruoka. Nytkin uunissa porisee lammaspata, johon donkattiin viimeiset fenkolit, hitusen liikaa pullahtaneet vahapavut, ne osat porkkanoista, joita kempit eivät olleet syöneet, sekä 3 vihreää paprikaa, jotka olivat kasvihuoneessa painollaan katkaisseet koko oksan. Lisukkeeksi paahdetaan ruusupensaiden taakse pujahtanut Potimarron.

Nyt kun aamut ovat kylmenneet ja iltaisin saa juosta ympäri puutarhaa harsojen kanssa, alkaa lähestyä se aika, jolloin ei enää voi nenä pystyssä kurvata marketin vihannesosaston ohi, vaan täytyy ottaa punnituspussi kauniiseen käteen ja lapata siihen marketin "kaikki sesongissa kaiken aikaa" -tuotteita. Nigerialaisia papuja, marokkolaisia mansikoita, espanjalaisia tomaatteja, israelilaisia maisseja. Kaikki somasti sikin sokin, eikä yhdessäkään makua edes nimeksi. Voi tämän maan lyhyttäkin lyhyempää kasvukautta :-/