Puskista

Pensaat - mikä ihana keksintö! Löytyy kokoja, näköjä ja värejä; kukkivia, marjovia, kirjavalehtisiä, tuuheita, pylväsmäisiä, tummia, vaaleita, nopeakasvuisia ja kääpiöitä, eikä vyöhykkeidenkään kanssa tarvi parkumaan ruveta, kun arktisissakin lajikkeissa on valinnanvaraa. Jep, rakastan pensaita, ja taimitarhojen tuotelistoista tsekkaan aina ensimmäiseksi pensastarjonnan (lehtisellaisen, kun havut ei tästä savimaasta hirveästi tykkää).

Keltakirjokanukka on oman pihani rakkain pensas (onhan kanukka myös osuvasti englanniksi dogwood. Sopii koiraihmiselle). Se on niin heleä väritykseltään, että tuo hetkessä kesän ja auringon, vaikka kasvaakin pihan pimeimmässä (ja märimmässä) lokosessa. Täytyy tänä keväänä kokeilla juurruttaa sitä pistokkaasta, kun Gardener's world on monesti hehkuttanut miten helppoa se on. Pihassa on myös korallikanukkaa (upeat, punaiset oksat ja vahva kasvu. Juurtuu heti, jos oksa vähänkin koskettaa maata) ja laikkukirjokanukkaa, sekä kuulemma vain Virossa viihtyvää, pylväsmäistä kääpiökanukkaa, jolla on hauskan uurteiset lehdet. Viihtyy ainakin toistaiseksi myös Kangasalla.

Toinen rakkaus on perus mummopensas lumipalloheisi. Se kasvaa hetkessä suureksi ja sen kukinta juhannuksen korvilla on aina suuri ilonaihe. Kuulemma kirvatkin sitä rakastavat, mutta älkää kertoko sitä täkäläisille kirvoille. Kesäkuun lopussa Pohjanmaalle ajettaessa on hauska bongata lumipalloja vanhojen omakotitalojen pihasta ja tuntea olevansa samaa, päättymätöntä mummojen ketjua (kaikki maailman viisaus asuu vanhoissa naisissa).

Hyvin rakkauksellinen on myös kuusama. Ensimmäinen kuusamani oli sinikuusama, joka sai luvan asettua hyvin kuivalle ja paahteiselle savelle. Jahka sitä jänikset olivat muutaman vuoden kurittaneet, siitä kasvoi muhkea ja näyttävästi kukkiva puska. Sadunkuusama päätyi ostoskoriin sattumalta K-Raudan alelaarista. Varsin kaunis kuusama hänkin punaisine siemenkotineen, joista plopsahtaa musta marja. Rusokuusamaa hankin toissa vuonna pari kappaletta, kun ihastuin naapurin pihan pinkkiin kuusamaan. Syksyllä niitä koristaa appelsiininoranssit marjat.

Yhtenä vuonna iski punabuumi, ja pihalle tuli purppurahappomarjaa ja purppuraheisiangervoa. Näyttäviä, mutta toisaalta melkoisen synkkiä. Pihalle on hankittu myös euroopansorvarinpensasta, hylätystä puutarhasta pihistettyä seljaa, kolmea erilaista angervoa, japaninruusukvitteniä, mahoniaa (ei menestynyt), hortensioita (Limelight ja Vanilla fraise), huntukorpipaatsamaa, paria eri jasmiketta, kääpiöpunapajua, pähkinäpensasta, kori- ja hopeapajua, Honkkarin alelaarista puksipuuta (kesti jopa 2 talvea!), kahta erilaista marjatuomipihlajaa (ei todellakaan maistu mustikalle eikä korintille, vaan ihan perus pihlajanmarjalle)...

Siirrännäisinä sukulaisilta ollaan saatu syreeniä, jonka piti olla niin kamalan juurivesova, mutta juroo tuossa edelleen kapoisena 10 vuotta myöhemmin; aroniaa, jonka syysväritys on huikea (mukaan lukien rastaiden ympäri pihaa levittämä syysväritys, eli violetit kakkapommit) ja lännenhopeapensasta, joka on kaunis, mutta jonka kukkien haju on melkoisen tymäkkä keväisin.

Ai miten niin järjetön määrä pensaita? Eihän tuossa ole vielä edes lueteltu meidän marjapensaita eikä ruusuja...

Jos vyöhykkeestä saa parkua, niin kunpa täällä menestyisi japaninverivaahtera. Sen kaikki värivariaatiot on mielettömän upeita; hankkisin heti niitä miljoonan.  Magnoliaakin istuttaisin pitkin pihaa. Yhtä kokeilin, mutta jänis söi silmut ja myyrä juuret. Jos Kauppilan kevätkuvasto oikein seireeniksi heittäytyy, niin ehkä voisi vielä toisenkin kerran kokeilla. Lisäksi innostaisi manteli, ruusumanteli, syrikkä, helmipensas, alppiruusut ja atsaleat, kiiltotuhkapensas (inhoaa savea), niin ja kaikki ne havut. Pihalla ois heti hapan osio, jossa olisi katajia ja rhodoja ja kenties pensasmustikkaa, puolukkaa ja karpaloa (niitäkin nykyään taimikaupoista saa), ja pinkki hörselönurkkaus syrikköineen ja manteleineen. Onneksi sisko asuu autuaammalla kasvuvyöhykkeellä ja isolla tontilla, niin voi sinne yrittää salakavalasti toteuttaa fantasioitaan.