Kurpitsojen aatelia: Potimarron

Kurpitsa on aina ollut sellainen välimallin ”en tiedä, mitä tästä oikein ajattelisin” –vihannes. Nätti kuin mikä, hauska kasvattaa, ja joskus jopa kypsyykin näillä leveysasteilla, mutta malto on melkoisen mauton ja jauhoinen, eikä siitä oikein keksi muuta kuin soppaa, piirakkaa tai uunissa paahdettua lisuketta.

Talvella Kitchen Garden mainitsi Potimarronin muutamaan otteeseen ja kehui sen kastanjaista makua. Siitähän se iili sitten syntyi, ja toukokuussa päätyi Englannista asti matkustaneet siemenet esikasvatukseen. Nyt viimein päästiin makustelemaan moista Ranskan-ihmettä (tosin on se kuulemma Japaninkin ihme, Hokkaido- tai Kuri-nimellä - mahtaakohan Uchiki kuri olla myös samaa?).

David Lebovitz kehotti paahtamaan Potimarronin uunissa rosmariinin, timjamin, salvian, kanelin tai muskotin kanssa. Meidän pikkuruisen yksilön sai juuri ja juuri leikattua 4 osaan, joten huljautimme osien päälle oliiviöljyä ja suolaa, ja testasimme yhdellä osalla salviasilppua, toisella rosmariinia, kolmannella kanelia ja neljännellä muskottia. Sitten vain uuniin 200 asteeseen ja odottamaan.

Jo ekalla haukkaisulla leuka melkein loksahti auki: herraisä miten hyvää! Tahmean nahnuista kurpitsaa, jossa sivistyneemmät maistavat kastanjan, mutta meidän suissamme maistui karvasmanteli. Ihan mielettömän hieno maku, johon kaikki nuo kokeilemamme mausteet natsasivat hyvin, kaneli ehkä parhaiten. Kuorikin oli niin ohut, että sen pystyi syömään tuosta vain.

Mikään ylettömän satoisa tuo ei ole. Kaksi tainta sain kasvatettua satokuntoon, ja kummastakin tuli 1 pienikokoinen kurpitsa. Tässä tapauksessa todellakin laatu korvaa määrän.

Vinkkinä se, että jos paahdettua kurpitsaa jää yli, kannattaa muussata se ja sekoittaa lettutaikinaan. Just syötiin aamiaiseksi kurpitsalettusia, ja olivat kerrassaan suloisia!