Hei, hei, Nina Weibull!

Pitkään tuo etupihan kukkapenkki harmitti, tai siis lähinnä tuo uloin osa, johon nurmikko oli ahkerasta kanttaamisesta (ja ahkerasta kitkemisen välttelystä) huolimatta hiipinyt, ja jossa vuosia sitten istutettu Nina Weibull kasvatti pitkiä oksia, muttei enää kukkinut (eikä ne kukatkaan tuoksuneet millekään. Mikä järki kasvattaa ruusua, joka ei tuoksu!).

Kauniina lauantaiaamuna laitoin tukevat hanskat käteen ja aloin lapioida penkkiä tyhjäksi. Ninan juuret olivat sen verran paksut ja sitkeät, että noin vartin jälkeen oli pakko turvautua miestyövoimaan. Siinä ahkerointia ihastellessa silmäilin myös kukkapenkin muita osia ja totesin, että muutama iiris ja kuunlilja kituivat villiintyneiden minttujen lomassa sen verran, että kävin noukkaisemassa ne ylös. Palloesikon jaoin useiksi paakuiksi ja istutin vapautuneille paikoille, ja kaikki Ninan alta pelastetut liljat istutin uudelleen.

Ei mitään hajua, onko nyt lainkaan hyvä aika jakaa perennoja ja istuttaa niitä uudelleen, mutta tulipahan kokeiltua. Samalla iski ahaa-elämys, jonka olisi pitänyt iskeä jo vuosia sitten: perennapenkin kanssa eläminen on sitä, että kitkee niin paljon kuin jaksaa, ja sitten kun ei enää jaksa, lapioi kaikki ylös, vaihtaa mullat, nyppii rikkaruohojen juuret pois ja riipii perennapaakut pienempiin osiin ja istuttaa ne uudelleen. Ihan kiva palapelileikki, siis, kunhan mittakaava pysyy aisoissa, eikä veny 25 metriin, kuten meillä...